Työnhaku alkaa tässä vaiheessa jo riittää.

Niistä paikoista, joihin olin toissaviikolla haastattelussa, tuli molemmista hylkäyssähköposti. Ei se minua nyt mitenkään ylitsepääsemättömän paljon haittaa muuten kuin siksi, että hakemusten kirjoittelu alkaa jo kyllästyttää. Olen lähettänyt yhtään liioittelematta useita kymmeniä hakemuksia ties mihin (osa niistä on toki ollut aika epätoivoisia yrityksiä), ja kun kaikki, mitä olen tähän asti saanut, on kaksi haastattelua ja kaksikymmentä "unohda koko juttu" -viestiä, niin tämä ei oikein enää edes naurata. Epätoivo ei ihan vielä ole asettunut minuun ainakaan kovin tiukasti, mutta uskon, että tätä menoa siihen ei kauan mene... En kelpaa mihinkään, koska minulla ei ole työkokemusta, enkä ikinä saa työkokemusta, koska en pääse ikinä mihinkään töihin. Loputon noidankehä. Eikä kyse ole siitä, että minä itse odottaisin jotenkin liikoja – olen hakenut ihan kaikkea, eli niitäkin töitä, joita kukaan ei halua tehdä, mutta kuitenkin niihinkin löytyy aina joku, joka on kaikin puolin parempi kuin minä.

Mutta kun hakemusten kirjoittelun lomassa pidän ajatukseni Pekingin pilvenpiirtäjissä ja vietnamilaisissa viidakoissa, muistan, etten tee tätä turhaan, ja jaksan taas kirjoittaa kolmetuhatta sanaa joutavaa paskaa, joka ei oikeasti kerro minusta mitään.

Jokin on kyllä kuitenkin edistynyt, sillä olen viimein päättänyt, että lennän (tai menen junalla, koska en vain pääse eroon siitä ajatuksesta. Olen varmaan entisessä elämässäni ollut venäläinen, koska se maa ja sen kieli, kulttuuri, historia ja kolkot neuvostoaikaiset rakennukset vetävät minua puoleensa kuin hunaja mehiläisiä) Pekingiin, koska pääsen sieltä helpoiten mihin tahansa, eikä kaikkea tarvitse lyödä lukkoon vielä. Voin lentää Pekingiin, viettää siellä muutaman yön ja jatkaa sitten sinne, mikä sattuu sillä hetkellä eniten kiinnostamaan. Delhi rajoittaisi ihan liikaa ja sinne Bangkokiin en halunnut, joten tämä on järkevintä, koska Pekingistä pystyn helposti jatkamaan sekä Delhiin että Bangkokiin, jos niin haluan.

Joten ottakaa minut nyt viimein töihin johonkin, koska ennen sitä en pysty miettimään mitään aikatauluja tai lähtöpäivää, kun en tiedä, milloin vapaudun niistä töistä. Enkä sitä paitsi jaksaisi enää istua yksin kotona, vaan haluan elämäni takaisin.