Olen istunut ikävystyttävällä kesämökillä 14 asteen lämpötilassa ja katsonut elokuvia: tsekkiläistä uutta aaltoa (jota ei pitäisi katsoa nyt, kun olen alkanut taas kaivata niitä syksyisiä alkuiltoja siinä prahalaisessa kahvilassa, jonka seinällä roikkui mustavalkoisia valokuvia goottilaisista katedraaleista ja vanhan linnan raunioista, ja sitä bussimatkaa ränsistyneen maaseudun läpi, jossa harmaat sortumaisillaan olevat elementtikerrostalot seisoivat eristäytyneinä, mutta niin sietämättömän kauniina maisemassa, joka toi mieleeni Neuvostoliiton, jota en koskaan voinut nähdä) ja halpaa aasialaista eksploitaatiota. Oikeastaan elokuvat ovat kai aika huono sisältö elämälle, mutta mitäpä cinefiili itselleen voi, ja jokainen sekunti tuntuu vähän mielekkäämmältä kun se yhdistyy johonkin elokuvaan, joka on monella tavalla elämää suurempi (olen aina inhonnut niitä ihmisiä, jotka pitävät kirjoista ja sanovat sitten, että elokuva on vain laiskan ihmisen valinta ja jokainen kirja on parempi kuin yksikään elokuva vain siksi, että kirja jättää tilaa mielikuvitukselle. Suurena kirjallisuudenkin ystävänä en voi kuin ihmetellä, miksi kenenkään tarvitsee katsoa niin huonoja elokuvia, etteivät ne muka anna käyttää mielikuvitusta tai ajatella itse. Sitä paitsi parhaimillaan elokuva voi pystyä sellaiseen, mihin kirjalla ei olisi ikinä mitään mahdollisuuksia – katsokaa vaikka Jeanne d'Arcin kärsimys; katsokaa niitä Maria Falconettin kasvoja, jotka ilman ensimmäistäkään sanaa kertovat ihan kaiken tarvittavan, ja sanokaa sitten, voisiko sen kaiken ilmaista jotenkin yhtä ravisuttavalla tavalla kirjoitetuilla lauseilla).

Oikeastaan haluan kai vain hukuttaa ajatuksiani elokuviin. Tulevaisuutta ei voi nähdä ja olen niin kamalan huono tekemään mitään pitkän aikavälin suunnitelmia, joten en voi muuta kuin kätkeä lamaantuneet ajatukseni johonkin kauniimpaan ja unohtaa kaiken, millä on jotain merkitystä. En ole vieläkään edes katsonut ylioppilastodistustani (miten säälittävää), mutta kohta pitäisi jo keksiä joku, joka voi kääntää sen minulle kielioppisääntöjen mukaiselle englannille ja sitten lähettää se tuhansien kilometrien päähän todistukseksi pätevyydestäni. Viime yönä etsin lentolippuja netistä (Helsinki-Aberdeen 139 e, Helsinki-Ulaanbaatar 522 e) ja itkin ahdistuksen kyyneleitä, ihan niin kuin minulle olisi tullut jotenkin yllätyksenä, että elämä on välillä tällaista. Kaduttaa, etten tehnyt niin kuin olisi pitänyt tehdä, alistunut kohtalooni ja hakenut opiskelemaan sitä filosofiaa vaikka Tampereelle tai lapsuudenmaisemiini kaikkien sukulaisten lähelle Jyväskylään (miten helppoa se olisikaan ollut) ja opetellut ulkoa sitä hiton Nikomaioksen etiikkaa, vai mikä se pääsykoekirja nyt ikinä olikaan, siihen kun olisin varmasti pystynyt, jos olisin edes yrittänyt. Mutta on kai turha valittaa, kun maito on jo lattialla.

Nyt vasta alan ihan toden teolla tiedostaa, miten paljon oikeastaan pelkäänkään. Luopumista. Menettämistä. Uutta alkua. Elämää. Vietän aikaa haahuilemalla tavalla, joka on ollut minulle ominainen kaikki nämä vuodet, ja aina joku yksityiskohta iskee sen tunteen pintaan: itken öisin, koska kohta yöt eivät ole enää tällaisia; kohta en voi hiipiä pimeän asunnon halki siihen samaan keittiöön kuin aina tähänkin asti ja valuttaa vettä, kun tuijotan autiota kotikatua, joka näyttää ihan samalta kuin silloin kymmenen vuotta sitten, kun tänne muutettiin. Aamut ovat erilaisia, eivätkä pimeät illat ehkä enää koskaan näytä samalta kuin viime syksynä. Ja se tuntuu kaikkein pahimmalta: se, että menetän kaikki ne yksinkertaisimmatkin asiat, joiden varaan tämä elämä on rakentunut ja joudun yksin johonkin, missä minulla ei ole mitään (koska minulla ei ole mitään missään muualla kuin täällä) muuta kuin pelko siitä, saanko tätä kaikkea enää koskaan kasaan. Se, että joudun luopumaan kaikesta siitä on ensimmäinen askel ja lopulta kaikki vain murenee pois, ja minä pelkään, etten pysty uudistumaan siihen tahtiin kuin pitäisi. Minä pelkään, etten selviä.

Olisipa tämä jo ohi.