Koko kesä menee ihan hukkaan, kun en pysty hetkeksikään unohtamaan paineita siitä, että kohta on tiedettävä, mitä syksyllä teen. Istun kotona sisällä, kun ulkolämpömittari näyttää +28, ja laadin hölmöjä listoja jokaisen vaihtoehtoni haitoista ja hyödyistä, vaikka todellisuudessa sellaisten miettiminen ja ylöskirjaaminen ei muuta kuin pahenna tätä hämmennystä ja saa minut entistä ahdistuneemmaksi siitä, etten vieläkään tiedä, mitä elämälläni haluan tehdä.

Voisin lähteä Skotlantiin; voisin ja todella haluaisin sitä. Oppisin kielen, näkisin maailmaa ja saisin opiskella asioita, joita todella rakastan (koska sisimmältäni minä todellakin taidan olla eniten filosofi, enkä mitään muuta – tämän yhteiskunnan näkemys siitä, että kaiken on oltava jotenkin taloudellisesti hyödyllistä on vain pakottanut minut kuvittelemaan, että jos vain yritän tarpeeksi, voin tulla joksikin muuksi kuin mitä todella olen), mutta siinä sivussa joutuisin aloittamaan koko elämäni uudelleen, vähän niin kuin painaisin jotain reset-nappulaa, joka poistaa kaiken sen, mitä minulla tähän asti on ollut, ja pakottaa aloittamaan uudelleen alusta lähtien (toisaalta se ei välttämättä ole ollenkaan huono asia, vaikka se etukäteen pelottaakin). Kun minua pelottaa se, että vaikka osaankin englantia, en osaa sitä tarpeeksi hyvin, jotta voisin onnistua opiskelussa, hankkia pankkitilin, puhelinliittymän ja uskottavuutta opiskelijana, tai että vetäydyn taas ihan huomaamattani siihen kuoreeni, johon minulla on toisinaan taipumusta vetäytyä, ja sitten olen taas yksin. Vieraassa maassa.

Voisin myös jäädä Suomeen ja hakea vaikkapa Työväen akatemiaan vuoden kestävälle oikeustieteen linjalle, joka auttaisi minua ensi keväänä pääsemään sisään yliopistoon. Se paikka olisi tässä ihan kohtuullisen välimatkan päässä, joten voisin asua vielä ensi vuoden kotona, eikä mikään siis muuttuisi ihan hirveän radikaalisti vielä nyt, ja ehtisin koko ensi vuoden totutella siihen ajatukseen, että minun on pakko mennä eteenpäin elämässäni, vaikka inhoankin sitä faktaa, ettei mikään enää tule olemaan kuten ennen. Opintomaksu tosin on 56 euroa viikko, mikä ei sinänsä ole mikään ongelma, mutta kun en minä kuitenkaan ole yhtään varma, hakisinko loppujen lopuksi kuitenkaan oikeustieteelliseen ensi keväänä, joten on hyvin mahdollista, että koko vuosi ja kaikki ne rahat menisivät kuitenkin ihan hukkaan (voisin toki pelata myös varman päälle ja opiskella esimerkiksi kirjoittamista tai jotain muuta, mistä olen takuuvarmasti kiinnostunut, mutta koska minun edelleen täytyy ajatella sitä, mikä on hyödyllistä, eikä sitä, mistä olen kiinnostunut, en osaa ihan antautua sillekään vaihtoehdolle). Silloin minun pitäisikin jo nyt lyödä lukkoon, että tavoitteeni todella on oikeustieteellinen tiedekunta, ja vaikka olenkin siitä ihan oikeasti kiinnostunut, en tiedä, onko se kuitenkaan asia, jolle haluan uhrata elämäni.

Viimeinen vaihtoehto on jäädä Suomeen, tehdä töitä ja ehkä käydä jossain avoimessa yliopistossa ainakin syksy ja osa talvesta, ja sen jälkeen tehdä asioita, joista olen haaveillut ikuisuuksia, eli matkustaa kaikkiin niihin paikkoihin, joihin en ehdi matkustaa sitten kun olen kiireinen juristi, jolla ei ole ikinä aikaa mihinkään muuhun kuin työhön. Jos tienaisin vähintään jouluun asti rahaa jossain kaupan kassalla tai siivousfirmassa, voisin joskus lopputalvesta pakata rinkan ja antaa junan viedä minut Moskovasta Mongoliaan ja Kiinaan ja kierrellä Aasiassa siihen asti, että on pakko palata Suomeen lukemaan jälleen pääsykokeisiin. Tai sitten voisin nähdä Berliini elokuvajuhlat, Unkarin ja Transsilvanian ja pysyä ihan vain Itä-Euroopassa, jossa kyllä riittäisi minulle nähtävää liiaksikin asti. Matkustamalla jonnekin ihan erilaiseen paikkaan saisin ehkä jotain perspektiiviä omaan elämääni ja oppisin tuntemaan itseni, jotta voisin sitten tehdä järkeviä päätöksiä sen yliopiston ainevalinnan kanssa, ja näkisin myös maailmaa, mikä minusta on myös äärimmäisen tärkeää. Hankaluuksia tässä tuottaakin enää se, ettei minulla todellakaan ole ketään, joka haluaisi matkustaa minun kanssani Irkutskiin tai Astanaan, ja äiti on saanut minut uskomaan, ettei nuori tyttö voi matkustaa sellaisissa paikoissa yksin (ei, vaikka minä eniten haluaisin matkustaa nimenomaan yksin). Ja minähän en vaihda Siperiaa Kanariaan tai Transnistriaa Pariisiin missään tapauksessa, joten matkustan joko yksin tai sitten en pääse mihinkään, ja koko tämän vaihtoehdon hohto katoaa siinä, sillä mieluummin minä kai tässä vaiheessa opiskelen (siis kun minulla kuitenkin on siihen mahdollisuus, jos mahdollisuuksia ei olisi, niin sittenhän olisi vain luonnollista tehdä niitä töitä) kuin teen koko vuoden täysipainoisesti töitä, jotka muille ei kelpaa.

Kaikissa suunnitelmissani on siis hyvät ja huonot puolensa, eikä sen päätöksen tekeminen helpotu yhtään ajattelin minä asiaa kuinka paljon tahansa. Eikä tätä sekasotkua auta myöskään se, että esimerkiksi koko minun suvullani tuntuu olevan omat näkemyksensä asiasta, ja olen kyllä saanut ihan tarpeeksi monta kertaa kuulla, mitä minun kenenkin mielestä pitäisi tehdä. Pelkäänkin, että lopulta teen päätöksen vain miellyttääkseni muita ihmisiä ja unohdan sen mitä itse haluan, vaikka tämä edelleenkin on kai vain minun elämäni, enkä haluaisi elää sitä, kuten muut toivovat minun elävän. Mutta niin kai kaikki lopulta kuitenkin menee, halusin minä sitä tai en.