Taas yksi tällainen juhlapyhä, jona yksinäisyys korostuu ihan niin kuin se ei muutenkin tuntuisi jo ihan tarpeeksi pahalta. Olen ollut torstaista saakka yksin kotona, koska äidillä on menoa ja jonkun oli pakko jäädä tänne koiran kanssa, joten ei ollut vaihtoehtoja (niin kuin niitä olisi ollut muutenkaan. Miten väärin minä olenkaan toiminut, kun en ole sitten lakkiaisten kuullut mitään yhdestäkään niistä ihmisistä, joiden kuvittelin merkitsevän jotain?), eikä siis auta kuin tuntea itsensä yksinäiseksi tässä tyhjässä talossa ja paeta todellisuutta elokuviin, jotka eivät oikeasti lohduta yhtään (How I Ended This Summer oli pahin: kaikki se kauneus ja musertava eristyneisyys yhdessä elokuvassa olivat ehkä vähän liikaa tälle päivälle).

Koko kesä taitaa muutenkin mennä näin. Sain muka töitä, ja niitä piti olla joka viikko, mutta olen nyt jo kaksi viikkoa roikkunut vuokratyöfirman keikkatyöntekijälistalla, enkä ole saanut vielä ensimmäistäkään kutsua minkäänlaisiin töihin. En, vaikka auliisti lupasin tehdä kaiken, mitä vain eteen tulee, ja ryhdistäytyä niin, että voin ehkä jopa puhua ihmisille ja yrittää olla vähän vähemmän antisosiaalinen (tietenkään en haastattelussa sanonut olevani antisosiaalinen, mutta luultavasti se paistoi läpi koko minun olemuksestani). Lisäksi kesäni kohokohta Flow festival myytiin viime viikolla loppuun, ja minä luonnollisestikin kuvittelin voivani ostaa oman lippuni vasta sitten viikkoa ennen tapahtuman alkua, joten eipä ole lippua, eli pahalta näyttää. Tosin luultavasti olen tämän helmikuusta saakka jatkuneen erakoitumisen seurauksena elokuussa jo täysin järjiltäni, enkä siksi edes kykenisi enää silloin teeskentelemään kolmen päivän ajan, että nautin elämästäni, joten ehkä on parempikin näin. (Mutta jos nyt jollain sattuisi vaikka olemaan ylimääräisiä lippuja, niin tiedätte keneen ottaa yhteyttä.)

Eikä tilannetta yhtään paranna se, etten tiedä, milloin kaikki muuttuu, vai tapahtuuko sitä yleensäkään lähiaikoina. Aiempina vuosina olen voinut aina turvautua siihen pieneen lohtuun, että elokuun puolessavälissä on jälleen koulua ja kaikki saa taas tarkoituksen, mutta nyt en voi ajatella niinkään. Nyt minulla ei ole yhtään mitään: ei ystäviä, ei koulua, ei mitään. Koko elämä on pelkkä tyhjyys, jota en enää osaa täyttää. Kukaan ei odota minulta mitään, voin viettää viikkoja puhumatta kenellekään ja vain olla ilman, että minun olemassaoloni merkitsisi kenellekään yhtään mitään. Oikeastaan jos vielä haluaisin kuolla samalla tavalla kuin joskus halusin, nyt olisi optimaalinen aika tehdä se: kukaan ei tarvitse minua nyt, eikä kenenkään välttämättä täydy tarvita minua tulevaisuudessakaan jos vain niin päätän, ja siksi olisi hyvä lakata olemasta ennen kuin kukaan työntää minun niskaani yhtään velvollisuutta, jotka olisivat  luovuttamisen tiellä. Sääli vain, etten enää tiedä, haluanko sitä samalla tavalla kuin joskus, sillä "living in misery sucks marginally less than dying in it." On siis kai vain pakko keksiä jotakin muuta.