Pääsykoe meni odotusten mukaisesti, mutta onneksi Turku oli minulle hyvä ja muistutti siitä, että elämä voi kaikessa toivottomuudessaan olla välillä jotakin muutakin kuin samanlaisia pateettisen harmaita päiviä toistensa jälkeen – epäonnistuneista pääsykokeista huolimatta. Tosin olen silti vähän pettynyt; olen, vaikka ajatukseni ovatkin onnistuneet menemään solmuihin, joihin en koskaan olisi uskonut niiden menevän, eikä minulle pitänyt käydä näin (mutta kävi silti, ja se kai kertoo siitä, että loppujen lopuksi minäkin olen vain ihminen, vaikka olenkin muutamia kertoja yrittänyt niin hanakasti irtisanoutua ihmisyydestä ja kaikista sen lieveilmiöistä). Olen pettynyt itseeni, mutta toisin kuin yleensä, en tällä kertaa jaksa märehtiä tauotta sitä pettymyksen tunnetta ja keksi miljoonaa keinoa, joilla voisin rangaista itseäni siitä, etten taaskaan ollut tarpeeksi hyvä.

Mutta jotakin sellaista minussa on, mikä ei ikinä muutu: Suru. Suru siitä, ettei mikään mennyt niin kuin syksyllä ajattelin, että koko minun elämäni menee ihan väärän käsikirjoituksen mukaan, eikä yksikään unelmani ikinä toteudu. Että oikeustieteen valintakokeessa keksin ihan oman lakini ja selitin ummet ja lammet prokurasta, vaikka minulla ei ollut ihan tarkkaa muistikuvaa siitä, mitä se oikeastaan edes tarkoittaa (nimenkirjoitusoikeutta. Mitenköhän olinkin onnistunut sivuuttamaan juuri sen kohdan pääsykoekirjasta?). Olen surullinen siitä, että siellä pääsykokeessa oli tyttö, joka oli lukiossa minun kanssani samalla luokalla, ja joka ihan varmasti pääsee sisään – pääsee jo pelkästään siksi, että minä ansaitsen sen nöyryytyksen; sen sietämättömän tunteen, kun tajuan, että joku olikin parempi kuin minä, ja pian saan lukea Facebookista, kun se päivittää koulutustietoihinsa opiskelevansa Turun yliopistossa oikeustiedettä, ja sitten minä en kyllä kestä, koska olen jälleen kerran niin kateellinen, ettei se taida olla enää edes ihan terveellistä. Olen koko ajan ihan käsittämättömän surullinen, ja tällaiset tilanteet jotenkin tuovat sen tunteen taas liian lähelle. Normaalisti kun se vain on jossain minun sisälläni, saa minut joskus itkemään öisin ja kirjoittamaan muistikirjani sivut täyteen runoja, jotka kuulostavat 15-vuotiaan kirjoittamilta, mutta sitten kun tulee tällainen tilanne, joka laukaisee sen kaiken oikein kunnolla, on turhaa taistella sitä tunnetta vastaan, koska silloin suru on kaikki, mitä minussa on, ja voin taas viettää jokaisen valveillaolotuntini tuijottaen samaa seinää ja kuunnellen rahisevalta vinyyliltä Mozartin Requiemia.

Mutta luojan kiitos kaikkia liian stressaava on nyt ohi, ja sattumalta satuin saamaan muutakin ajateltavaa kuin lamaannuttavan surun. Hankin kyllä vahingossa itselleni myös jotain töitä, mutta onneksi vain keikkaluontoisesti, joten ehdin taas täyttämään jokaisen päiväni tiiliskivenkokoisilla kirjoilla, jotta voin joskus tottua sanoihin ja saada jotenkin kirjoitustaitonikin takaisin (luin tänään vanhoja tekstejäni ja taivas, mitä räpellyksiä olen täällä julkaissut. Oikeastaan en siis voi edes syyttää Ylioppilastutkintolautakuntaa siitä, että se arvosti minun kirjoituksiani vain eksimian arvoisesti, sillä minä en todellakaan pysty kirjoittamaan puoliksikaan niin selkeästi kuin joskus tapasin kirjoittaa). Ehkä voisin myös yrittää unohtaa jokaisen viime kuukausien aikana kohtaamani vastoinkäymisen ja kaiken sen, mikä on mennyt suunnitelmieni vastaisesti, ja omaksua jonkinlaisen deterministisen ajattelutavan, jotta voisin kuvitella, että kaikki paha, mitä minulle on ikinä tapahtunut, on tapahtunut, koska niin tämän vain kuului mennä. Muuten en ehkä ikinä pääse eroon niistä minua vainoavista ajatuksista, jotka kertovat aina tarvittaessa (ja silloinkin kun ei tarvitsisi) siitä, miten esimerkiksi epäonnistuminen äidinkielen ylioppilaskokeessa vaikuttaa minun ihmisarvooni.