Sodankylän elokuvajuhlat alkavat tänään, Morrisseylla on tänään ensimmäinen keikka ikuisuuksiin, ja minä olen täällä ja yritän uskotella itselleni, että on ihan ok epäonnistua jo toisissa pääsykokeissa tänä vuonna. Hetken jo ajattelin sillä tavalla puolivakavissani, että pakkaan kamat, lähden Sodankylään ja unohdan sen, että huomenna mitään pääsykokeita onkaan, sillä käytännössähän en tee mitään muuta kuin tuhlaan rahaa ja aikaa matkustamalla Turkuun asti kokeeseen, jossa en osaa vastata kunnolla yhteenkään kysymykseen. Onneksi Turku on sentään ihan kiva kaupunki, ja kokeen jälkeen voin vaikka ajankuluksi hukuttautua Aurajokeen, mikäli epätoivo yltyy sietämättömäksi (ehkä se ei ylly), mutta silti tämä on jotenkin niin lannistavaa. 

Tuntuu siltä, että olen ihan hukassa kaiken kanssa, enkä enää tiedä, mitä oikein haluan tai mihin oikeastaan edes pystyn, ja tarvitsisin vain jotenkin lomaa ihan koko elämästä, jotta voisin hetken vain olla ja lakata välittämästä yhtään mistään; olla etsimättä koko ajan jotain tarkoitusta tälle kaikelle ja lopettaa näiden samojen ajatusten kelailun, jotta voisin vain hengähtää hetkeksi ja alkaa taas muistaa, miltä tuntuu elää, kun ei tarvitse huolehtia ihan kaikesta.