Ulkona sataa melkein tauotta ja silloin kun ei sada, on niin kuuma, että hengittäminen on vaikeaa. Oikeustieteellisen pääsykokeet ovat torstaina ja olen parhaani mukaan yrittänyt lukea, mutta minkäs sille voi, että motivaatio ei vain riitä? Haluan oikeustieteelliseen, mutta en jaksa lukea pääsykokeisiin, koska olen tänä vuonna lukenut jo muutaman koulukirjan liikaa, ja nyt haluaisin vain raahata kirjastosta kotiin kasoittain venäläisiä klassikoita, helppoa suomalaista nykykirjallisuutta ja ranskalaista filosofiaa ja lukea vain lukemisen ilosta, enkä siksi, että on pakko jonkun typerän kokeen takia.

Ja vaikka olenkin aina kannattanut yliopiston pääsykokeita, niin olen myös viime aikoina alkanut ymmärtää niitä puheita, joissa vaaditaan niiden merkityksen vähentämistä. Minä kun näin oikeasti ihan älyttömästi vaivaa niiden ylioppilaskirjoitusten eteen ja kuvittelin, että kirjoituksissa onnistuminen tekisi minusta jotenkin fiksun, mutta nyt minulle on vasta alkanut valjeta, että jos todella olisin fiksu, olisin viis veisannut niistä kirjoituksista ja säästänyt hermojani pääsykokekirjoja varten. Nyt olen ehkä saavuttanut eksimian ylioppilastodistuksen, mutta ensi syyskuussa luultavasti haluan kuolla, kun tajuan, että tähän aikaan kuuluisi mennä kouluun, eikä maata suihkun lattialla itkemässä sitä, ettei minusta kuitenkaan ollut yhtään mihinkään. Minulla on (luultavasti) kohtuullisen hyvä ylioppilastodistus, mutta en hyödy siitä oikeastaan millään tavalla ikinä (en ainakaan yliopistohaussa ja sen jälkeenhän sen voi kaikkien puheiden mukaan vaikka unohtaa kirjotuspöydän alalaatikkoon, koska sitten sitä ei kysele enää kukaan. Herääkin siis kysymys, että miksi missään vaiheessa edes välitin), vaan nyt minulta pitäisi löytyä voimia vielä siihen, että saisin kolme ihan uutta kirjaa omaksuttua niin huolella, että pystyn vastaamaan niistä esitettyihin kysymyksiin tarpeeksi hyvin. Ja kun nyt sattui käymään niin, että käytin erehdyksissäni ne voimani loppuun, kun stressasin turhia ylioppilaskirjoituksia, ei ole enää toivoakaan siitä, että voisin syksyllä saada opiskelupaikan (tai ainakaan sellaista opiskelupaikkaa, jonka oikeasti haluan, onhan taloudellisesti järkevää, että pyrin heti alalle, josta olen oikeasti kiinnostunut, enkä kokeile jotain helppoa varavaihtoehtoa ja vuoden opiskelujen jälkeen huomaa, että vihaan koko hommaa, ja hankkiudu taas johonkin muualle), vaan joudun pitämään jonkun saamarin välivuoden, jotta joku typerä huru-ukko Elinkeinoelämän keskusliitosta pääsee pitämään minua työtä vieroksuvana luuserina. 

Koko homman mielekkyys on siis alkanut viime aikoina tuntua melkoisen kyseenalaiselta. Tuntuu siltä, että teen mitä tahansa, kaikki menee kuitenkin väärin, ja aina on jossain joku, jonka mielestä olen joko laiska, tyhmä tai molempia vain siksi, ettei kaikki aina mene, kuten on suunniteltu. Masentaa jo valmiiksi syksy, ja se, mitä sitten tapahtuu, jos en uskallakaan lähteä Skotlantiin, koska sitten minulla ei ole mitään, ja voin taas lähetellä noin 250 työhakemusta, joista ehkä kolmeen vastataan ja niihinkin kielteisesti. Itseinhoni vain kasvaa, jos vietän ensi vuoden ajelehtimalla päivästä toiseen ja luen Facebookista, miten muut vaan menevät elämässään eteenpäin, eikä se onnistu minulta, koska en osaa päästää mistään vanhasta irti. 


Masentaa taas kaikki niin rankasti, että lohdutukseksi laitoin juuri menemään tilauksen upouudesta Macbook Prosta, jonka pitäisi olla täällä parissa päivässä. Arvoin ikuisuuden, että käytänkö ylioppilaslahjarahani uuteen, toimivaan tietokoneeseen vai matkustanko heinäkuussa Berliiniin, ja nyt onnistuin kerrankin ajattelemaan asioita vähän pidemmälle ja päädyin siihen koneeseen (tai sitten se, että käytin melkein kaikki rahani yhteen tietokoneeseen, kertoo pelkästään siitä, miten elämätön nörtti oikeastaan olenkaan), Berliini saa odottaa minun masentavan harmaita tulevia välivuosipäiviäni (en ole koskaan aikaisemmin käyttänyt näin paljon rahaa tunteakseni oloani paremmaksi, joten tämän onkin sitten parasta toimia!). Ja parin päivän päästähän se oikiksen koekin on jo ohi, ja ehdin viimeinkin lukea sen Riikka Pulkkisen "uuden" ja etsiä kirjastosta Derridaa, ja pelkästään se tuntuu jo nyt poikkeuksellisen piristävältä ajatukselta. Joten jälleen kerran:

ehkä tämä tästä.