Ihmeparantumisen kokeeneen silmän (ei siis tarvinnut mennä sinne sairaalaan silmälääkäriin, kun koko tilanne meni ohi yhdessä yössä. Alan epäillä, että olen ihan oikeasti joku hypokondrikko pahimmasta päästä, ja kaikki kokemani kivut ovat vain psykosomaattisia oireita) kanssa oli hyvä mennä tänään elämäni ensimmäisiin yliopiston pääsykokeisiin. Koko homma oli minun osaltani melko surkea esitys, mutta ainakin sain vähän jo tuntumaa siihen tilanteeseen, jotta osaan varautua ensi keskiviikon vielä tärkeämpää koitosta ja mahdollisia ensi kevään uusintakokeita varten.

Lievä katumus kyllä kävi lävitseni kun loin ensimmäisen silmäyksen niihin kysymyksiin ja havaitsin, että niistä aika monet olisivat olleet aika selkeitä, jos vain olisin jaksanut keskittyä enemmän siihen pääsykoekirjaan ja vähemmän typerään angstiin tässä kevään aikana. Sain kyllä jotain runoiltua sinne vastauspaperiin, mutta eipä taida niillä runoiluilla paikkaa valtiotieteellisestä tiedekunnasta vielä irrota, ja valehtelisin jos väittäisin, ettei se yhtään harmita. Suomalainen yliopisto ja valtiotieteet kun alkoivat tuntua maailman hienoimmilta jutuilta sen jälkeen kun olin ennen koetta kuluttanut ylimääräistä aikaa siinä yliopistorakennuksen aulassa ja niin innoissani ajattellut, että jo syksyllä voisin elää siinä maailmassa ja käyttää aikani niiden samojen seinien sisäpuolella.

Onneksi on vielä se oikis, ja jos epäonnistun sen pääsykokeet yhtä huolella kuin ne tämänpäiväiset, voin alkaa miettiä niitä muita vaihtoehtoja (Skotlanti vai välivuosi?), ja tarvittaessa lukea kunnolla sitten ensi keväänä. Ärsyttää silti, että minulla on ollut koko kevät aikaa, ja oli muka silti jotenkin niin ylivoimaista oppia kunnolla yhtä kirjaa, joka oli kaiken lisäksi vielä oikeasti mielenkiintoinenkin, eikä lukeminen edes maistunut ihan hirveästi puulta, ja jos vain olisin jaksanut keskittyä, minulla olisi jotain järkevää tekemistä jo ensi syyskuussa. Nyt ei pian ole, ja vietän koko tulevan vuoden tuijottamalla seiniä, ja siitä ei varmasti hyvää seuraa.