Viikko alkoi komeasti terveyskeskuspäivystyksessä.

Haluaisinkin kertoa siitä ankeuden aallosta, joka kulki minun lävitseni, kun istuin siellä odotushuoneen kelmeässä valossa muuten täydellisenä kesäiltana ja kuuntelin toisella korvalla, kun Ylen uutisissa kerrottiin, että keskusta on valmis lähtemään mukaan hallitusneuvotteluihin, ja toisella sitä, miten yöpaitaan pukeutunut mummeli kertoi hoitajalle, ettei se pääse kotiin, kun sillä ei ole yhtään rahaa taksiin. Haluaisin kertoa siitä hetkestä, jona ahdistuin ihan vain siitä oivalluksesta, ettei elämä voi olla oikeasti koskaan reilua, mutta niin paljon kuin minä pidänkin sanoista, ne eivät vain ole tarpeeksi, enkä osaa kertoa mitään siitä lamaannuksesta, jonka sinä hetkenä koin. Välillä vaan haaveilen siitä, että kaikki vain jotenkin päättyisi, ja tänään minä halusin sitä enemmän kuin aikoihin

En kuitenkaan mennyt sinne päivystykseen pelkästään ahdistukseni odotushuoneesta, vaan siksi, että minusta on tänään tuntunut lähes tauotta siltä kuin joku työntäisi puukkoa minun silmääni. En voi mennä ulos, koska kipu on niin sietämätöntä, että luulen kuolevani siihen, enkä voi nähdä ihmisiä, koska näytän hirviöltä pienentyneen pupillini ja tulipunaisen vettä valuvan silmäni kanssa. Istuin koko päivän pimeässä huoneessa itkemässä pelkoani siitä, että menetän näköni, enkä voi enää koskaan nähdä yhtään elokuvaa tai lukea ainuttakaan kirjaa, ja lopulta olin varma, että tulen hulluksi, jos vain istun kotona ja luen lääkärikirjasta kaikki vaarallisimmat taudinkuvat, joten oli pakko mennä lääkäriin, jotta saisin viimein lopun niille ajatuksille.

Mikään ei kuitenkaan varsinaisesti selvinnyt. Nuori ja mielettömän hyvännäköinen lääkärimies (miten minun hengitykseni salpautuikaan, kun se tutki sitä silmää lampulla kasvot vain muutaman sentin päässä minusta) ei osannut sanoa mitään varmaa edes konsultaatiopuhelun jälkeen, vaan totesi lopulta, että se voi olla vaikka vaan ärsyyntynyt piilolinsseistä, ja antoi minulle lääkereseptin, joka saattaa auttaa huomiseen mennessä, ja jos se ei auta, on mentävä heti huomenna yliopistolliseen sairaalaan silmälääkärille.

Itsehän olen melkein varma, että värikalvo on tulehtunut, ja nyt istun täällä ihan paiseissa ja mietin, mitä teen. Se värikalvontulehdus voi olla merkki reumasta tai ainakin jostain kudoksesta, joka on yhteydessä reumaan, ja se voi muodostaa jotain kiinnikkeitä silmän sisään niin, että joku kalvo repeytyy jotenkin, ja näkö on mennyttä. Lisäksi siitä voi tulla kroonista ja voin saada sen monta kertaa vuodessa, enkä tiedä, miten voisin kestää mitään sellaista, kun en voi elää sellaisen kivun kanssa. Toivon, että se tänään saamani lääke auttaa jotain, mutta koska pelkään aina pahinta kaikesta, en vain jaksa uskoa siihen, ja melkein tiedän jo nyt, että herään taas huomenaamulla siihen samaan kipuun ja sitten on pakko mennä silmälääkärille, jossa pahimmassa tapauksessa paljastuu, että minun elämäni on ihan lopullisesti pilalla.

Kello on nyt kaksi yöllä ja haluaisin nukkua, mutta miten voin muka tehdä mitään, kun en tiedä varmasti, näenkö huomenna tähän aikaan enää yhtään mitään?