En olisi ikinä uskonut, että vietän ylioppilasjuhlieni jatkot sillä tavalla kuin kaikki eilen meni.

Ei sillä, että mikään olisi varsinaisesti mennyt huonosti, oikeastaan päinvastoin. Odotin liikaa humalaisia, huonoa musiikkia ja pissiksiä liian lyhyissä mekoissa tanssilattialla, mutta sen sijaan, että minun olisi tarvinnut sietää mitään siitä, istuin suuren osan illasta puolityhjässä elokuvateatterissa ahdistumassa (se oli vain positiivista ahdistusta; sellaista joka on erottamaton osa jokaista kunnollista taidenautintoa) von Trierin Melancholiasta, joka oli yksinkertaisesti ihan täydellinen elokuva – voisin jopa sanoa, että paras tänä vuonna, jos se, että sanon niin kesäkuussa, ei oikeasti kertoisi pelkästään siitä, kuinka paljon minä pidän von Trierista (sitä paitsi Kaurismäen Le Havre on vielä näkemättä). Elokuvan jälkeen istuin yksin Töölönlahden rannalla ja yritin olla vajoamatta omaan melankoliaani (olen yksin iltana, jonka pitäisi olla minun tähänastisen elämäni onnellisin, mutta silti minusta tuntuu lähinnä tyhjältä, eikä todellakaan kovin onnelliselta) juomalla liikaa kitkerää viiniä, joka ei tosin tainnut juuri auttaa, vaikka joku joskus sanoikin, että kaikki näyttää kauniimmalta humalassa.

Olisin minä voinut olla kavereidenkin kanssa: mennä sinne inhottavaan yökerhoon ja tuntea itseni ulkopuoliseksi, olinhan jo sopinutkin siitä (sen jälkeen kun olin itse kysynyt, että onko niillä jotain suunnitelmia ja voinko tulla mukaan, ettekä voi uskoa, miten minä häpesin kysyä mitään sellaista; tunkea väkisin seuraan, jossa minua ei ehkä kaivata) ja kaiken piti olla selvää. Illalla lähetin yhdelle niistä tekstiviestin kysyäkseni, mitä me tehdään, ja kun en järkevän ajan kuluttua saanut vastausta (myöhemmin kyllä sain, mutta silloin olin jo ehtinyt asennoitua siihen, ettei kukaan halua minusta mitään, ja jätin vastaamatta), päätin, etten selvästikään ole toivottua seuraa ja tunsin itseni niin surulliseksi, että oli vain tehtävä jotain ja mentävä johonkin, missä minun ei tarvitse ajatella omaa surkeuttani. Menin siis katsomaan Melancholiaa ja ajattelin muiden surkeutta, jossa näin tietenkin vain itseni (Justinen hahmo oli minusta äärimmäisen samaistuttava ja näin siinä koko ajan jotakin itsestäni).

Tosin ei kyllä kaduta yhtään, että vietin ylioppilasjuhlieni jatkot näin – oikeastaan nautin siitä elokuvasta niin paljon enemmän kuin muutamasta tunnista paikassa, jossa en tunne oloani kovinkaan hyväksi ja seurassa, jonka kanssa joudun koko ajan miettimään, että onhan tämä varmasti ok.

Muutenkin eilinen meni yllättävän hyvin, vaikka katastrofin ainekset olivatkin aika hyvin kasassa koko ajan. Lakitustilaisuus meni hienosti, sain kaksi stipendiäkin: toisen "menestyksestä ylioppilaskirjoituksissa" ja toisen "menestyksestä äidinkielen ylioppilaskokeessa". Jotain menestystä siis ilmeisesti kyllä oli, mutta siitä huolimatta en vieläkään ole uskaltanut katsoa todistustani, eikä minulla siis ole edelleenkään mitään tietoa arvosanoistani. Mutta ihan sama. Jossain vaiheessa ne on kyllä pakko katsoa, mutta tämä ei ole vielä se hetki, ja vaikka oikeaa hetkeä ei ehkä ole olemassakaan, odotan mielelläni jotain sellaista tai ainakin tilannetta, jossa minulla ei ole muita vaihtoehtoja kuin katsoa. Voi olla, että vaadin itseltäni ihan auttamatta liikoja, mutta en voi ambitioneilleni mitään, ja voin vain kuvitella sen toivottomuuden, joka seuraa siitä, etten täyttäkään yhtään vaatimuksistani, enkä halua nyt vajota mihinkään sellaiseen, koska ryhdistäytyminen on niin kovin vaikeaa ja minulla on monta pääsykoekirjaa luettavana.