Ylioppilaskirjoitusten tulokset ovat tässä pöydällä tietokoneen vieressä. Avaamattomassa kirjekuoressa. Kävin hakemassa ne eilen, eikä silti ole käynyt edes mielessä, että katsoisin mitä se kuori pitää sisällään, sillä kun kävin hakemassa niitä koululta, kanslisti onnitteli niin maireasti uutta ylioppilasta ennen kuin oli edes antanut minulle ne paperit käteen, ettei siitä voinut erehtyä. Minä siis todella olen kevään ylioppilas, arvosanoista viis. (En tosin missään vaiheessa ole liiemmin epäillyt, etten olisi päässyt läpi, sillä olen ensinnäkin kirjoittanut niin monta ainetta, että kompensaatio auttaa, ja toiseksi en minä nyt niin huono missään ole, että olisi olemassa mitään todellista reputtamisen vaaraa. Olen vain sitä keskitasoa, ja se ahdistaa minua ehkä enemmän kuin se, että olisin ihan reilusti vain huono.)

Ajattelin, että jätän sellaisen pienen jännitysmomentin sinne lakitustilaisuuteen ja katson arvosanani sitten vasta todistuksesta siellä. Minulla ei siis ole aikomustakaan tehdä nyt sitä virhettä, että katson noista papereista, miten surkeasti kaikki meni, ja sitten säälin itseäni terä ranteella seuraavat kolme ja puoli kuukautta. Tietenkin petyn siellä lakituksessakin, mutta ehkä se päivä on muuten sellainen, etten edes ehdi pahoittaa siitä mieltäni kovin pahasti, ja sitten illalla voin vaikka vetää pään täyteen ja unotaa koko jutun, jos siltä tuntuu.


Pääasia nyt kuitenkin on, että lukio on ihan virallisesti ohi. Eilen tyhjensin kaappini koulussa ja palautin avaimen kansliaan, enkä olisi ikinä uskonut, että se voisi tuntua jotenkin niin surulliselta ja lopulliselta. En olisi uskonut, että tieto siitä, että voin viimeinkin jättää sen koulun taakseni, voikin tuntua näin haikealta. Tai siis kyllähän minä siellä viihdyin, mutta olen silti koko ajan odottanut sitä, että elämä viimeinkin alkaa ja voin opiskella jotakin oikeasti mielenkiintoista. Olen odottanut, että lukio on ohi, ja nyt kun se viimein on ohi, en pysty menemään sinne ja olemaan itkemättä, koska on niin hirveää menettää se kaikki.