Torstaina kävin sitten hoitamassa sen kolmannen ajokoeyrityksen pois alta. Läpi meni. Puhuin koko ajon ajan inssimiehen kanssa matkustamisesta Euroopassa, enkä edes muistanut, että se oli joku koe. Katsastusaseman pihassa peruutin auton ruutuun täydellisesti heti ensimmäisellä yrityksellä ja heti kun olin saanut auton pois käynnistä, inssi löi minulle käteen sen väliaikaisen ajolupalapun ja totesi, että hienosti meni. Vanha latteus siitä, että kolmas kerta toden sanoo, piti siis onneksi ainakin tässä asiassa paikkansa. (En tosin taida kehdata juuri mainostaa sitä, että sain sen kortin vasta kolmannella yrityksellä, mutta ehkä kukaan ei kysy.)

Onnistuin myös viimeinkin löytämään sen yo-juhlamekon, mikä tarkoittaa, että minun on ilmeisesti pidettävä juhlat ja ilmestyttävä sinne lakitukseen, vaikka koko tilanne vaikuttaa minusta jo näin etukäteen siltä, että maanpäällinen helvetti voisi olla osuvin kuvaus siitä, miltä sen täytyy tuntua. Toisaalta se mekko on kyllä niin kaunis, että ehkä se on vain sen hinta: on kestettävä sitä sukulaislaumaa ja alemmuuskompleksia, jotta minulla on tarpeeksi hyvä syy tuhlata äidin rahoja vaatteeseen, josta pidän niin paljon, että haluaisin jopa nukkua se päällä. Ehkä minä kestän sen, koska loppujenlopuksi se on aika pieni hinta tummansinisestä, ruusukuvioisesta 50-luvun mekosta, joka istuu niin, että voisi luulla, että se on tehty minun mittojeni mukaan. (Ei, en ole muuttamassa tätä tyyliblogiksi, vaikka toisaalta minusta olisi kyllä hurjan mielenkiintoista jakaa ihmisille pukeutumisvinkkejä ja mainostaa tyylitajuani, joka tietenkin on "pettämätön". Toisaalta taitaa kyllä olla sekä omaksi että kaikkien internetin käyttäjien eduksi, että pitäydyn tällä valituslinjalla.)


Eniten olen iloinen kuitenkin siitä, mitä kuulin maanantaina, nimittäin


Morrissey Scandinavian tour 2011 dates annouced!!!!!!!!!!!!!!!

July 11: Operaen, Copenhagen, Denmark
July 13: VoxHall, Aarhus, Denmark
July 14: Sundsparlan, Helsingborg, Sweden
July 16: Hultsfred Festival, Hultsfred, Sweden

Tämä nyt vähän implikoi sitä, että minun on ehkä ihan pakko tehdä joku oma Scandinavian tour heinäkuussa (paitsi että hei oikeasti, mitä noi Ruotsin keikkapaikat oikein ovat? Mikä hiton Hultsfred ja missä tuosta listalta on Tukholma?). Vielä ei tosin taida kannattaa varata hotellia, koska tuon heinäkuun kuudennen jälkeen ei ole tiedossa mitään, joten odotan, että tuo lista päivittyy vielä ainakin Helsingillä ja vaikka jollain toisellakin suomalaisella kaupungilla, ja sitten voin itkeä onnesta, sillä tätä olen odottanut siitä asti kun edellinen Helsingin keikka päättyi. (Voisin joskus kirjoittaa siitä, miksi tämä on minulle niin tärkeää ja millainen merkitys sillä musiikilla ja muutenkin kaikella, mitä Morrissey ihmisenä edustaa, oikeasti on, mutta luultavasti kuulostaisin samalta kuin kaikki maailman 14-vuotiaat ihan minkä tahansa fanitytöt, joten ehkä jätän sen tekemättä.)


Hyvin menee siis. Vähän liiankin hyvin, kun pitää mielessä sen, mitä on kohta luvassa. Kirjoitusten tulosten pitäisi tulla viimeistään 25. päivä ja samalla, kun en malta odottaa, toivon, etten ikinä näkisi sitä päivää. Minusta tuntuu kuin siinä kaikessa olisi kyse elämästä ja kuolemasta, mikä todistaa vain sen, miten otan kaiken ihan liian vakavasti. Tai siis tietenkin se on vakavaa, mutta ei niin vakavaa kuin minä kuvittelen; ei niin vakavaa, että sitä pitäisi pelätä etukäteen näin paljon. Tiedän, etteivät ne tulokset merkitse kaikkea; tiedän, ettei mikään ovi varsinaisesti sulkeudu minun nenäni edessä ja mene lopullisesti lukkoon, vaan vaikka kaikki menisikin juuri niin huonosti kuin painajaiseni antavat olettaa, voisin silti päätyä johonkin. Voisin silti tehdä asioita, joista unelmoin. Tiedän sen, mutta silti minusta tuntuu, että huonot arvosanat olisivat ainakin minun maailmani loppu. Mitä opettajat ajattelisivat? Mitä äiti ja isä ajattelisivat? Tai koko suku? Miten minä pystyisin hyväksymään sitä ikinä, saatika sitten antamaan anteeksi itsellei sen, ettei mikään taaskaan mennyt suunnitelmien mukaan vain siksi, että olen itse pilannut kaiken?

Tai miten voisin koskaan hyväksyä sitä, että päädyin virallisesti melkein Suomen surkeimpaan lukioon (nettikeskustelussakin oltiin sitä mieltä: lukion kuuluu valmistaa korkeakouluun, ja jos jostakin lukiosta päätyy korkeakouluun niin pieni prosenttiosuus kuin minun lukioistani, täytyy siinä varmasti olla jotakin vikaa), jonka rehtorikin kommentoi uutisissa, että "tänne harvemmin päätyvät ne, jotka haluavat akateemiselle uralle", ja sitten vielä pilasin ylioppilaskirjoitukseni? Se todistaa täydellisesti sen, että olen vain epäonnistunut elämässäni, koska ei minulla ole mitään muuta. Haluan, että koulu on asia, jossa olen täydellinen, koska kaikki muu, mitä osaan tai "osaan" on vain pelkkää keskinkertaisuutta alusta loppuun, enkä minä kestä olla aina keskinkertainen. Ja sitä paitsi minä haluan sinne korkeakouluun. Haluan sen akateemisen uran – en siksi, että luulisin sen olevan jotenkin hienoa, vaan siksi, että petän vain itseäni kuvittelemalla, että minua edes kiinnostaisi mikään muu. Minä haluan viettää monta vuotta yliopistossa, lukea kirjoja ja käydä tenteissä. Haluan oppia, haluan tietää, haluan olla ajattelematta mitään muuta kuin metafysiikkaa ja politologiaa. Ja mitä sitten, jos yhtäkkiä vain tajuaisinkin, ettei se onnistu? Että on keksittävä jotain muuta, eikä se "jotain muuta" voi olla myöskään elokuvaohjausta tai kirjoittamista, koska totuus on, että juuri siinä kaikessa olen vain korkeintaan keskinkertainen, eikä se riitä. Mitä minä sitten teen? Opiskelen lähihoitajaksi tai kokiksi ja olen surkea ammatissani ja surkea koko elämässä, ja suurimman osan ajasta haluan vain kuolla, koska mikään tässä elämässä ei mennyt, kuten halusin: aina on pitänyt tyytyä johonkin kompromissiin, eikä kukaan voi kestää sellaista loputtomasti.

Ajatukset alkavat ajautua taas umpikujaan. Pitäisi lukea pääsykokeisiin, mutta mielessä pyörii koko ajan vain se, että ehkä teen sen kaiken ihan turhaan, enkä siksi pysty keskittymään tarpeeksi mihinkään. Valtio-opin pääsykokeeseen on alle kuukausi ja niin mielenkiintoinen kuin se kirja onkin, en tiedä, saanko luettua sitä tarpeeksi. Ehkä minun on ajateltava, että lähden syksyllä sinne Skotlantiin, koska haluan sitä paljon, eikä ole mitään järkeä jättää sitä tekemättä vain siksi, että pelkään, koska kai se pelkokin joskus menee ohi? Ja jos en pääse suomalaiseen yliopistoon, en todellakaan voi jäädä tänne tuntemaan itseäni luuseriksi ja murehtimaan sitä, miten kaikki meni. Sitten on ainakin pakko lähteä.