Kävin toista kertaa autokoulun ajokokeessa. Epäonnistuin taas.

En taida pystyä tähänkään. Minua ahdisti jo valmiiksi pelkästään ajatuskin siitä tilanteesta, koska en vain kestä sitä, että joku istuu vieressä ja kyttää kaikkea mitä teen vain etsiäkseen jokaisesta liikkeestäni jonkun virheen, joka oikeuttaisi kirjoittamaan minun papereihini, että hylätty. Nyt ahdistaa vielä oikein moninkertaisesti, koska olen nähnyt sen jo kahdesti ja tiedän että se on tasan niin hirveää kuin pelkäsinkin, enkä vain pysty toimimaan siinä oikein ikinä. En minä autolla ajamista pelkää, vaan pelkään niitä virheitä; sitä mitä minusta ajatellaan sen jälkeen kun olen tehnyt kaiken väärin. Joka kerta kun epäonnistun tässä (tai oikeastaan missä tahansa muussakin asiassa), menetän vain vähän lisää siitä uskosta itseeni, jota minulla ei muutenkaan juuri ole. En halua enää edes yrittää, koska en pysty vastaanottamaan enää epäonnistumisia ja tiedän, että niitä on luvassa, koska paineet sen kokeen läpipääsystä kasvavat joka hetki, ja mitä suuremmat ne paineet ovat, sitä enemmän minä teen kaikkea sellaista typerää, mitä en tekisi ilman niitä paineita. Minä voin kyllä ajaa täydellisiä ajotunteja, kuten tähänkin asti olen tehnyt, ja se onnistuu niin kauan kuin siinä vieressä istuu se mukava ajo-opettaja, eikä joku, jonka ainoa tehtävä on arvostella, koska en vain kestä enää sitä, että kukaan arvostelee minua missään tilanteessa. Olen liian tietoinen surkeudestani ihan joka saralla, ja sen jälkeen kun joku vielä kertoo minulle, että olen todella niin surkea kuin olen uskonutkin, ymmärrän, etten jaksa tai edes halua enää yrittää, vaan jättäisin mieluiten tekemättä kaiken sen, missä on minkäänlaista varaa tehdä mitään virheitä ja epäonnistua.

En minä voi mennä enää uuteen kokeeseen. En voi mennä, koska kaikki menee taas väärin, ja sitten olen yksi niistä luusereista, joita ei oikeasti pitäisi ikinä päästää liikenteeseen, mutta jotka joskus kuudennen tai seitsemännen ajokoeyrityksen jälkeen päästetään läpi säälistä heti, kun niiden ajo on siinä kunnossa, että siitä ei aiheudu enää mitään välitöntä suuronnettomuuden vaaraa. Vaikka minä tiedänkin, että oikeasti osaisin. Osaisin ilman sitä koetilannetta, mutta siitähän ei juurikaan ole apua, ja sen täytyy tarkoittaa sitä, että olen vain liian heikko henkisesti tehdäkseni mitään, mikä vaatii jotain taitoja, eli varsinkaan ajamaan autoa. Sillä niin kuin se inssimies sanoi minulle varmaan viitisen kertaa, autoilu vaatii "henkistä selkärankaa", ja sitähän minulta puuttuu, joten jo yleisen turvallisuuden nimissä kannattaa varmaan jo antaa olla.

Sanalla sanoen kyllä vitutti – jos nyt saan käyttää noin karkeaa ilmaisua – että se inssityyppi perusteli sitä hylkäystä sillä, että kokeen läpipäästyäni minun pitää ajaa yksin, ja sen täytyy olla minulle vaikeaa (koska sammutin auton ennen liikennevaloja ja ajoin vähän liian läheltä kanttikiveä kuitenkaan osumatta siihen – noihin asioihin kokeeni nimittäin tällä kertaa kaatui. En ehkä edes halua tietää, minä se tutkinnon valvoja minua pitää), ja juuri siinä vaiheessa teki mieli alkaa vain inttää vastaan ja todeta, ettei mikään vaikeuta minun ajoani niin kuin tuntematon ihminen istumassa vieressä, ja olen melkein vakuuttunut, että kun pääsen ajamaan yksin tai sellaisen ihmisen kanssa, jonka läsnäoloa minun ei tarvitse pelätä, siitä tulee niin paljon helpompaa. Teen kaiken niin paljon paremmin yksin, koska minä pelkään sitä sosiaalista tilannetta, ja pelkästään se pelko muuttaa monet asiat mahdottomiksi, eikä vain autossa, vaan myös kaikkialla muualla. Siksi minua huolestuttaa, etten tule ikinä saamaan sitä koko ajokorttia, sillä se koetilanne on aina samanlainen, ja tulen pelkäämään niitä sosiaalisia tilanteita luultavasti niin kauan, että joku keksii jonkun psykoterapiamuodon, jolla on todella jotain vaikutusta johonkin.

Pahinta tässä kuitenkin on se, että tästä tuli taas yksi kohta siiten muutenkin jo ihan tarpeeksi pitkään listaan, jossa on kaikki ne asiat, joita en vain ole pystynyt tekemään oikein tai tarpeeksi hyvin, jotta kelpaisin muille tai varsinkaan itselleni. En oikeasti muista yhtään sellaista asiaa, jossa olisin onnistunut edes kohtuullisen hyvin. Olen tehnyt monia hienoja juttuja, mutta niistä kaikista muistan vain sen häpeän, kun olen ollut huonompi kuin muut ja huonompi kuin mitä minun odotetaan olevan. Mikään ei ole ikinä mennyt oikein, koska elämä on epäreilua ja samaan aikaan kun joiltakin onnistuu kaikki, minä en osaa mitään, näytän hirveältä, eikä minulla ole ystäviä, vaan eronneet vanhemmat ja äitipuoli, jota en ole nähnyt kolmeen vuoteen, koska viimeksi se melkein kävi päälle, kun se(kin) vihaa minua niin paljon. Kaikki, mitä olen ja teen, on jotenkin viallista, enkä oikeastaan jaksaisi enää edes yrittää, kun mikään ei muutu kuitenkaan, vaikka pari viime vuotta olen yrittänyt teeskennellä, että se voisi muka joskus olla vielä mahdollista. Mutta ei se voi. Ei minusta ole mihinkään.