Vahvistin Skotlannin yliopistopaikkani – Aberdeen tai Dundee, syksyllä ehkä nähdään. Ja alkaa uhkaavasti näyttää siltä, että nimenomaan nähdään, kun olen käyttänyt aikani niin tehokkaasti kaikkeen muuhun kuin pääsykoekirjojen lukemiseen. Lukuinspiraatio täysi nolla. Lainasin kuukausi sitten kirjastosta Saarikoskea ja Burroughsia, enkä ole vieläkään edes avannut niitä kirjoja. En vain jaksa – olen väsynyt lukemiseen ja olen väsynyt sanoihin, vaikka melkein yheksäntoista vuotta minä käytännössä elin siitä kaikesta.

(Tässä on jotakin vähän huolestuttavaa. Miten on edes mahdollista kyllästyä asiaan, jota rakastaa niin paljon kuin minä rakastan kirjoja?)

Sen sijaan olen kyllä käyttänyt aikaani siihen, että oppisin viimeinkin kääntämään autonrenkaat oikeaan asentoon, jotta en kolhisi kaikkia viiden metrin säteellä olevia autoja kun yritän saada omaani taskuparkkiin. Olen puristanut auton rattia rystyset valkoisina niin, että käsivarret ovat vaarassa krampata ja melkein aiheuttanut onnettomuuksia siirtämällä vaihteen ykköselle kolmosen sijasta. Olen ehkä maailman surkein kuski, mutta ylihuomenna minun pitäisi vakuuttaa inssi siitä, että on ihan turvallista päästää minut yksin liikenteeseen. Teoriakokeen hoidin kyllä ensimmäisellä läpi, mutta minä olenkin teoriaihminen ja kaikki on minulle helppoa niin kauan kuin pysytään teoriassa, kun taas käytännössä on ihan liian helppoa epäonnistua, ja niinhän minulle usein käy. Tosin silti odotan enemmän kuin mitään muuta sitä, että pääsen sen ajokokeen läpi ja voin viimeinkin soittaa Shostakovichia autostereoista ja ajaa minne ikinä haluan (ja minä kun jollakin tasolla aina vastustin yksityisautoilua. Mitähän minulle on tapahtunut?).

Stressi alkaa myös taas nostaa päätään. Pääsykokeet kyllä, mutta niin naurettavaa kuin se onkin, niin vielä enemmän stressaan niitä juhlia, jotka minun on kaikkien mielestä ylioppilastodistukseni johdosta järjestettävä. Stressaan, koska pitäisi löytää jotakin päällepantavaa – jotakin, missä minä koko lukioajan mekko päällä koulussa kulkeneena en näyttäisi samalta kuin kaikkina muinakin koulupäivinä ja jotain, missä voisin tuntea itseni kauniiksi ja älykkääksi samaan aikaan. Ja kun käyn kolmatta kertaa läpi kaikkia Helsingin vintage-putiikkeja (tämä on minulle periaate – en halua pukea mitään muuta kuin vintagea, en niihin juhliin ja mieluiten en muuallekaan. Vielä viisikymmentäkin vuotta sitten kun tehtiin niin paljon kauniimpia ja kestävämpiä vaatteita kuin nykyään ja minusta on arvelluttavaa ostaa koko ajan uutta, kun maailma on täynnä vanhojakin vaatteita, jotka ovat kauniimpia, sielukkaampia ja muutenkin parempia kuin yksikään tämän päivän ketjuliikkeen karmea riepu) ja sovitan päälleni kuudetta 50-luvun tylliunelmaa, josta ei edelleenkään mahdu vetoketju kiinni – kuten ei siis niistä viidestä edellisestäkään – haluaisin vain itkeä ja luovuttaa. Oikeastaan jo toivon, että koko homma ikään kuin tyssäisi siihen, etten yksinkertaisesti löydä mistään sopivia vaatteita ja näin ollen minun täytyy jättää koko juhlat väliin ja pyytää niitä koulustakin vain laittamaan todistus tulemaan postissa, jotta välttyisin siltä lakitustilaisuudeltakin. (Näin tuskin käy, mutta saa kai sitä toivoa.)

Jotenkin ei vaan yhtään huvittaisi. Juhlia, ööh... Minua itseäni? Kammottava ajatus. Varsinkin, kun todennäköisesti alisuoriuduin täysin, enkä saa äidinkielestä laudaturia tai englannista eksimiaa, joten en vain haluaisi pyytää koko sukua tänne todistamaan omaa alennustilaani. Sitä, etten minä onnistunut – etten ollutkaan niin hyvä kuin minun piti olla, ja että suoritukseni kalpenee melkein kenen tahansa toisen suorituksen rinnalla. Minä epäonnistuin taas, ja minusta siinä ei kyllä ole juurikaan aihetta juhlaan. Ei huvittaisi mennä edes sinne lakitukseen, kuulla muiden hienoista suorituksista, parhaan ylioppilaan puheista ja stipendeistä, jotka jaetaan niille, jotka ovat aidosti hyviä jossain. Seistä siellä rivissä itku kurkussa kaikkien niiden katsojien edessä ja miettiä, että tänään kaiken piti olla toisin, mutta pilasin sen itse. Ahdistaa ajatellakin.