Nimeäni ei löytynyt myöskään oikeustieteelliseen tiedekuntaan valittujen listalta. Sen kunniaksi työnhakukin tuotti tänään sellaisia tuloksia, että ensimmäinen "valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun" -viesti saapui sähköpostilaatikkooni, ja välivuosi alkoi näyttää taas vähän huonommalta idealta. Mutta turha kai lannistua, se oli vasta hakemus 1/12, eikä minulla ole juuri nyt mitään muuta tekemistä kuin kirjoittaa uusia anelukirjeitä niin paljon kuin vain on tarpeen.

Enää pitäisikin pystyä vain torjumaan ajatukset siitä, että se, etten päässyt yliopistoon muka kertoo jotakin minun riittämättömyydestäni niin itselleni kuin koko tälle järjestelmällekin. En osaa olla ajattelematta sitä, vaikka samaan aikaan tiedän, etten edes yrittänyt tarpeeksi, sillä aika harvassa ovat ne, jotka pääsevät oikeustieteelliseen luettuaan yhteensä noin kuusi tuntia. Inhoan sitä, että minua pidetään tyhmänä ja yliopiston hylkäyskirje tuntuu ihan konkreettiselta todisteelta siitä, etten minä varsinaisesti ole mitään, enkä ikinä edes ansaitse päästä koko kouluun, kun tämä todistaa, etten ole tarpeeksi mitään, eikä päässäkään taida olla muuta kuin hiukset.

Ensi keväänä en kai voi muuta kuin näyttää, mihin oikeasti pystyn. Syksy siis täytyy tehdä niin paljon töitä, että minulla on talvella varaa hävittää keskenkasvuinen angstini jonnekin Intiaan, ja keväällä voin ilmoittautua vaikka sille kaikkein kalleimmalle valmennuskurssille ja näyttää kaikille, etten oikeasti ollut mitään siitä, mitä minun kuviteltiin olevan.