Tänään (oikeastaan jo eilen, koska yllättäen kirjoitin tätä näköjään taas vähän liian monta tuntia) on päivälleen 25 vuotta Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta ja 19 minun syntymästäni.

Kaiken järjen mukaan minun pitäisi kai kriisiytyä ikäni vuoksi vasta vähän myöhemmin, mutta jostain syystä ahdistuminen asiasta on ajankohtainen juttu jo nyt. Olen 19 ja minusta tuntuu, että elämä on ohi, vaikka se ei kai voi olla mahdollista ihan vielä.

Kun muut olivat pääsiäisen sukulaisissa tai Levillä laskettelemassa, minä istuin yksin kotona ja valvoin puoli kuuteen aamulla hukuttamassa itsesääliäni halpaan punaviiniin ja kuuntelemassa Spotify-soittolistaa, johon olen koonnut kaiken sen musiikin, joka auttaa minua muistamaan. Minun pitäisi kai opetella menemään eteenpäin; unohtaa kaikki mennyt ja keskittyä siihen, mikä on kai vielä edessä, mutta en vain pysty siihen ja kerta toisensa jälkeen makaan unettomina öinä sängyssäni ja mietin, millaista kaikki oli silloin joskus.

Mika Waltari kirjoitti Suuren illuusioni 19-vuotiaana. Minä olen nyt 19, enkä ole elämässäni saavuttanut yhtään mitään, ja mitään kovin merkittävää tuskin on luvassa tulevanakaan vuonna. Minusta tuntuu, että olen heittänyt elämäni ihan hukkaan, sillä kun muut viettivät elämänsä parasta kesää, minä kulutin sen lukittuna psykiatriselle osastolle, ja kun muut ystävystyivät, rakastuivat ja suutelivat ensisuudelmiaan, minä luin kotona kirjoja ja mietin, miksi en vain voi olla niin kuin ne muut.

Olen 19, ja olen katkeroitunut jo nyt. En kestä sitä, ettei minulle tapahdu ikinä mitään; ettei minulla ole ketään ja etten vain voi viettää aikaani samalla tavalla kuin muut. Ei sillä, että haluaisin välttämättä olla kuin kaikki muut, mutta ajatus siitä, että minullekin tapahtuisi joskus jotain (myönteistä) tuntuu vähän liian houkuttelevalta ja vähän liian epärealistiselta. Minä en kirjoita omaa Suurta illuusiotani 19-vuotiaana, vaan olen kiinni kaikessa menneessä: kuuntelen teiniangstini soundtrackia ja kelailen lapsuuttani edestakaisin ja mietin, miksi kaikki ei vain voi olla niin kuin silloin, ja missä vaiheessa onnistuin sotkemaan kaiken. Ajattelen, että joskus kaikki on vielä toisin, vaikka tiedän, ettei mikään voi olla toisin niin kauan kuin jatkan takertumista muistoihini ja ikävöin kaikkea mennyttä. En osaa päästää irti ja ottaa itseäni niskasta kiinni, jotta voisin viimeinkin mennä eteenpäin ja saada nuoruudestani joitakin muitakin muistoja kuin viillettyjä ranteita ja itsemurhakirjeitä.

En tiedä, missä olen seuraavana syntymäpäivänä. Ehkä olen edelleen jumiutuneena tähän samaan kaupunkiin tai ehkä elän toisessa maassa sitä elämää, jota en aiemmin voinut saada. Ihan sama, mitä tapahtuu tai missä olen, pelkään sitä kaikkea kuitenkin. Pelkään, että se on liian suuri muutos ja toivon, ettei minkään tarvitsisi muuttua vielä, vaikka samaan aikaan tiedän, että juuri se muutos on mahdollisuus, jota olen odottanut niin kauan.

Ja nyt kun viimein saan sen mahdollisuuden, en enää tiedä, haluanko kuitenkaan ottaa sitä vastaan; haluanko oikeasti päästä irti – tai paremminkin pystynkö päästämään irti – vai jatkanko vain samalla tavalla kuin tähänkin asti ja vietän kaikki tulevatkin syntymäpäiväni murehtien sitä, etten minä tai minun elämäni ole yhtään mitään, enkä voi ikinä saada puoliakaan siitä, mitä joskus halusin.