Minulla on varmaan maailman ainoa suku, jonka mielestä yliopisto on huonoin paikka kenellekään, ja kunnia-asia on mennä sen sijaan ammattikouluun. Ainoa suku, jossa on mahdollista, että kun sanon hakevani oikeustieteelliseen, on jonkun ensimmäinen kysymys, että "mitä sä nyt sellaisia, mikset sä opiskele poliisiksi?" (hei ihan oikeasti nyt. Eihän niissä ole mitään muuta samaa kuin laki, ja poliisina nyt olisin surkeinta mahdollista mallia, varsinkin kun se ei minua lainkaan kiinnosta).

Vietin siis taas viikonlopun kuuntelemassa voivotteluja siitä, miten olen turha ja "[minun nimeni] voisi varmaan laittaa ne astiat sieltä pöydästä, jotta oppisi sekin viimeinkin jotain" tai "on se ihmeellistä, kun sulla ei ole poikaystäviäkään ollut, olinhan minäkin kuitenkin jo sinun iässäsi naimisissa". Vietin viikonlopun sukulaisten luona kuuntelemassa valituksia siitä, miten kaikki suunnitelmani ovat niin vääriä ja miten minusta ei käytännöllisesti katsottuna ole juuri yhtään mihinkään.

Olen pahoillani, ettei minusta tullut sellaista kuin ne halusivat. Olen pahoillani, etten ole hyvä laittamaan ruokaa, ja että inhoan lapsia ja suurimman osan ajasta ihmisiä muutenkin, eikä minusta ole miksikään maalaistalon emännäksi tai miksikään muuksikaan siitä, mitä minun toivottaisiin olevan. Olen pahoillani, ettei minua kiinnosta opiskella lähihoitajaksi (kaikella kunnioituksella. Se on hieno ja tarpeellinen ammatti, mutta minä en vain ole ihmistyyppiä, joka pystyisi siihen, tai jota kiinnostaisi se homma, ja tuskin edes omalla henkilöhistoriallani pääsisin alaa opiskelemaan), eikä mikään suju muutenkaan niin, että minusta olisi varsinaisesti hyötyä kenellekään.

En voi mitään sille, että olen vain kiinnostunut toisenlaisista asioista. En voi sille mitään, että pidän filosofiaa kiinnostavampana kuin vauvoja, ja että olen parempi lukemaan kuin tekemään mitään kovin käytännöllistä. En voi sille mitään, että kirjoitan mieluummin kuin lähden sauvakävelemään, ja että olen mieluummin yksin kuin seurustelen pelkästä seurustelemisen "ilosta". En voi sille mitään, että arvostan tietoa ja sivistystä, enkä voi sille mitään, että haluan yliopistoon, enkä ammattikouluun ja käytän mieluummin aikani paperivuoriin hukkumiseen kuin sairaiden auttamiseen. Tiedän, että olisi varmaan järkevämpää tehdä ihan kaikkea muuta kuin mitä minä teen, mutta en voi sille mitään, koska olen varmasti onnellisempi, jos teen sitä, mitä haluan, enkä sitä mitä minun kuuluisi ehkä tehdä.

Olen niin kyllästynyt puolustelemaan kaikkia valintojani isäni sukulaisille (äidin puolen sukulaiset ovat onneksi aikalailla toista maata, ja se on suuri helpotus). En tiedä, mitä vuosikymmentä ne elävät tai minä ne minua pitävät, mutta on niin rasittavaa jatkuvasti yrittää vakuutella, kuinka minun valintani ovat ihan yhtä hyviä kuin sen lähihoitajaksi opiskelevan siskonikin (sen, joka on muutenkin juuri niin kuin niiden unelmista). Pitäisi varmaan yrittää ymmärtää että, ne vain ovat aika maalaisia, eikä siellä ymmärretä asioita, joita minä haluan. Että koko suvussa on minun ja isän lisäksi vain yksi ylioppilas, koska ne arvostavat toisenlaisia töitä ja kaikkea, mutta en vain voi sille mitään, että tuntuu aika lannistavalta edes yrittää pyrkiä mihinkään, kun kaikki, mitä haluan, leimataan aina jostakin suunnalta täysin hyödyttömäksi.