Aika vain valuu ohitse, enkä varsinaisesti tee mitään järkevää (tai no miten sen nyt ottaa).  Yhteiskuntaopin yo:sta ja Yle Teeman Matti Pellonpää -dokumentista inspiroituneena olen katsonut Kaurismäen elokuvia ja miettinyt, miten muka ikinä voisin jättää Helsinkiä. Se kaurismäkeläinen Helsinki on ehkä kuollut jo ainakin kymmenen vuotta sitten, mutta tavallaan jotakin siitä on olemassa vielä, yöaikaan sen voi nimittäin joskus tuntea. Sen fiiliksen, joka oli ensimmäinen kosketukseni koko kaupunkiin, kun me kolmetoista vuotta sitten meidän ensimmäisenä Helsinki-iltana ajeltiin pimeillä kaduilla ja etsittiin jotain sopivaa ruokapaikkaa. Lopulta me päädyttiin tyhjään Itäkeskukseen, ja muistan vieläkin, kuinka aavemmaiselta se tuntui. Nyt sellaista Itäkeskustakaan ei ole enää olemassa, ja minusta se on inhottavaa. Kaikki muuttuu, enkä minä kestä muutoksia. Miksi edes jotkin asiat eivät vain voisi säilyä ennallaan, miksi pitää vain loputtomasti kasvaa ja kehittyä, vaikka niin kovin usein se kehitys johtaa vain huonompaan suuntaan? (Vaikka kuulostinkin hirveän konservatiiviselta, niin en ole sitä, olen  vain hömelö nostalgikko, joka haluaisi, että muutkin pukeutuisivat vielä samalla tavalla kuin 50-luvulla, eikä televisiossa olisi värejä, koska mustavalkoisuus on niin paljon kauniimpaa, ja kaikki tämä ihan vain esteettisistä syistä ja siksi, että haluaisin edes jotain pysyvää, koska yhdistän kaikki muistoni joihinkin paikkoihin, ja minusta on hirveää ajatella, ettei mitään niistä paikoista ole pian enää olemassa. Siinä samalla minun muistonikin haalistuvat ja lopulta vain häviävät kokonaan ja korvautuvat uusilla, "paremmilla", kuten kaikki muukin aina, vaikka se "parempi" osoittautuukin jossakin vaiheessa vain vielä entistäkin huonommaksi.)

Minä vihaan Helsinkiä ja haluan sieltä pois, mutta samaan aikaan en pysty edes kuvittelemaan tilannetta, jossa en voisikaan enää istua bussissa Hämeentiellä tai seistä keskellä yötä Kansallisteatterin edessä ja miettiä, etten oikeasti voisi ikinä kuulua mihinkään muualle kuin tänne (se on vähän hassua, sillä enhän minä oikeasti edes ole mikään helsinkiläinen, vaan lähtöisin jostakin ihan muualta ja nytkin asun paikassa, jota ei kyllä ainakaan vielä lasketa Helsingiksi). Tai ettei tulisi enää niitä lämpimiä kesäöitä puolituntemattomien ihmisten kanssa humaltuneena Hesperian puistossa, tai liiasta kuumuudesta aiheutunutta pakkoa mennä uimaan sen Urho Kekkosen muistomerkin vesialtaaseen (ehkä järjettömintä, mitä olen ikinä tehnyt, "mutta kun kaikki muutkin"). Ihan sama, muutanko Turkuun vai Skotlantiin, joudun kuitenkin pois täältä, toiseen kaupunkiin, jossa ei ole niitä samoja puistoja tai sitä elokuvateatteria, jonka penkeillä olen itkenyt, nauranut ja rakastunut. Kaikki muuttuisi, enkä minä tiedä, voinko kestää mitään sellaista, vaikka samaan aikaan haluan sitä enemmän kuin mitään muuta.

Tällä hetkellä en tosin tiedä, onko sellainen muutos edes mahdollinen, kun en vain saa revittyä minkäänlaista motivaatiota mihinkään elämääkin tylsempiin pääsykoekirjoihin (oikiksen kirjat koskevat tänä vuonna yritysoikeutta ja jotain takausriita-asioita. Taas yksi syy lisää pysyä Helsingissä, sillä Helsingin kirjoissa on sentään hallinto-oikeutta ja eurooppaoikeutta, eli juuri niitä asioita, jotka minua kiinnostavat) tai jonkun säällisen työn etsimiseen (säällisellä tarkoitan sitä, ettei se todellakaan saa olla puhelinmyyntiä, koska yritin sitä kerran yhden illan, ja jo siinä yhdessä illassa hermoni olivat täydellisessä romahtamispisteessä. Minusta vain ei ole soittamaan puhelimella tuntemattomille ihmisille, jotka haukkuvat minut pataluhaksi ja kiroilevat puhelimeen, kun vien niiden kallista aikaa), jotta olisi yleensä taloudellisesti mahdollista muuttaa mihinkään Kalliota kauemmaksi.

Mutta ehkä tämä vielä tästä. Aikaa on kai tarpeeksi, enkä minä oikeastaan usko, että se, että alkaisin opetella niitä oikiksen kirjoja ulkoa niin pian kuin mahdollista, muuttaisi oikeasti mitään, sillä tuskin minä sinne kuitenkaan pääsen, koska en luultavasti ole menossa mihinkään valmennuskurssille (isä kyllä sanoi maksavansa, mutta luulen, että se on myöhäistä jo, ja sitä paitsi se on oikeastaan periaatekysymys, koska en pidä sellaisesta mallista, jossa kaiken saa, kun vain tarpeeksi maksaa). Työtäkin kai löytyy, menisinhän mielelläni vaikka siivoamaan jotain toimistoja, jotta ei tarvitsisi nähdä ihmisiä ja voisi antaa ajatustensa harhailla vapaasti, ja juuri sellaisia paikkoja tuntuu löytyvän. Kun vain jaksaisi kirjoittaa jotain hakemuksia ja valehdella niihin, että minussa muka olisi jotain hyviäkin puolia, tai pelätä haastattelukutsuja, koska työhaastattelu on tilanteena ehkä hirveimpien top vitosessa.

Enkä ole edes hakenut siinä yliopistohaussa vielä mihinkään, voi kun osaisinkin tehdä jotain lopullisia ratkaisuja! Oikeustiede houkuttelee minua niin kovin paljon, mutta pelkään, että luulen taas liikoja itsestäni, eikä minun oikeasti kannata edes tuhlata aikaani hakemiseen, koska olen vain liian... humanisti päätyäkseni mihinkään muualle kuin johonkin kirjallisuuden laitokselle (ei siinäkään mitään vikaa, mutta koska olisin maailman huonoin äidinkielen opettaja, se ei ehkä työllistymisnäkökulmasta katsottuna olisi se järkevin vaihtoehto), jonne haluan ja en halua. Skotlannin paikatkin on, mutta haluaisin vielä sen suomalaisenkin vaihtoehdon, ihan vaan vaikka siksi, että jos satunkin katsomaan liikaa niitä kaurismäkiä ja tajuamaan, että olen ihan liian suomalainen muuttaakseni mihinkään toiseen maahan ikinä, niin on silti olemassa jotain mahdollisuuksia, eikä minun tarvitsisi mennä ensi vuodeksi sinne McDonald'sin kassalle (on varmaan tullut selväksi, että se on pahin mahdollinen skenaario, joka voisi toteutua. Se on periaatekysymys, eikä sovi minun arvomaailmaani, enkä muutenkaan koe olevani kykeneväinen mihinkään sellaiseen), jotta olisi edes jotain tehtävää.