Ahdistaa.

Oikiksen kirjat eivät ole yhtään niin "hirveitä" kuin pelkäsin. Oikeastaan niitä lukemalla olen ymmärtänyt, että se voisi ihan todella olla ala, jota jaksaisin ja haluaisin opiskella seuraavat 4-6 vuotta, ja josta voisin mielelläni tehdä elämänurani jonakin päivänä. Ei minusta mitään asianajajaa tule, mutta näen sieluni silmin itseni jonain kansainvälisen oikeuden tai hallinto-oikeuden asiantuntijana. Olen siis varmistunut siitä, että tämä ihan todella on sitä, mitä haluan tehdä (siitä oli siis epäilys jo aiemminkin olemassa, mutta samalla pelkäsin, ettei minusta olisi siihen) vaikka samaan aikaan mietin filosofiaa ja kirjallisuutta ja valtio-oppia ja kansantaloustiedettä. Valtiotieteellinen ja humanistinen pyörivät siis edelleen mielessä koko ajan, mutta tietenkään peli ei ole vielä menetetty: Philosophy and Politics odottaa minua Skotlannissa, jos vain niin päätän (olen päättänyt niin noin miljoona kertaa ja yhtä monta kertaa olen ymmärtänyt, että pelkään liikaa lähteäkseni).

Mutta tämän ahdistuksen ei kai koskaan ole tarkoitus kadota mihinkään. Mitä jos valitsenkin väärin? Luen tällaisia juttuja, ja mietin, että onko minusta sittenkään mihinkään. Mitä jos minäkin haluan loppujenlopuksi vain kouluttautua johonkin täysin hyödyttömälle alalle, ja tulevaisuudessa itkeskelen työkkärin jonossa sen sijaan, että saisin oikeasti tehdä mitään siitä, mitä halusin tehdä? Kiroan itseni, kun minussa ei voi olla pätkääkään diplomi-insinööriä tai lääkäriä, vaan olen kiireestä kantapäihin kirjallisuudenopiskelija tai politiikan tutkija. Ihmiset eivät kiinnosta minua, vaan niiden toiminta kiinnostaa. En ole innostunut yhtälöistä tai kemiallisista kaavoista, vaan janoan kieltä ja kulttuuria sekä filosofiaa ja talousjärjestelmiä. En ole yhtään hyödyllinen, olen vain turha,  koska rakastan taidetta ja luen kirjoja, enkä osaa tehdä mitään, millä olisi oikeasti mitään tärkeämpää merkitystä. En voi pelastaa maailmaa, koska en ymmärrä mitään fysiikasta ja matematiikka tuntuu minusta lähinnä ikävystyttävältä. En pysty olemaan mitään, mitä ilman yksikään ihminen ei voisi elää. Ja koska pidän niin paljon taloustieteestä, ymmärrän myös, että olen aikamoinen taakka koko kansantaloudelle.

"Minusta on yhteiskunnan rahojen tuhlausta kouluttaa valtavat määrät kaiken maailman naistutkijoita, muinaisassyrialaisten hieroglyfien tulkitsijoita yms. Ei yhteiskunnalla tule olemaan niin paljon ylimääräistä rahaa, että tällaisten alojen ihmisiä voitaisiin työllistää omille aloilleen. Toivon vain, että valmistumisensa jälkeen nämä sentään havahtuvat haihatteluistaan ja menevät edes sinne kaupan kassalle tai muihin rehellisiin töihin."

Noin kirjoittaa nimimerkki "EvilEngineer" tuolla linkittämälläni sivulla.

Rehellisiä töitä. Kaupan kassalle, siivoojaksi, sairaanhoitajaksi, bussikuskiksi... Ihan mitä tahansa muuta kuin sitä, mitä minä haluan. Jos olisin yhtään järkevä, hakisin sinne sairaanhoitajakouluun ja lopettaisin valittamisen, koska siinä olisi rehellistä työtä – jotakin, millä on merkitystä, ja mitä oikeasti tarvitaan. Toisin kuin minua.

Mutta mitä jos en vain halua? Mitä, jos minusta ei ole siivoojaksi tai bussikuskiksi, mitä jos vain masennun ja haluan tappaa itseni – kuinka monta henkilötyövuotta me sitten menetetään? Jos pystyisin muuttumaan sellaiseksi kuin minun pitäisi olla, olisin jo tehnyt sen, mutta koska olen edelleenkin mitä olen, voidaan siitä kai päätellä, ettei se onnistu. Minua alkaa ahdistaa kun vain ajattelenkin kaikkia niitä hyödyllisiä asioita, joita minun pitäisi tehdä. Ahdistaa ajatella, että löydänkin itseni syksyllä jostain lähihoitajakoulusta miettimästä, että oikeasti haluaisin koko ajan olla jossakin ihan muualla ja tehdä jotakin ihan muuta. Ja mitä muka teen sillä alalla sellaisina päivinä, kun inhoan itseäni ja jokaista maailman ihmistä niin paljon, että tekisi mieli vain kävellä kaduilla lätkimässä vastaantulijoita turpiin? (En minä niin tietenkään ikinä tekisi, mutta toisinaan tulee sellaisia hankalia päiviä, kun haluaisin vain kirota kaiken johonkin alimpaan helvettiin syystä, joka ei ole oikeastaan minulle itsellenikään selvä.)

Ei minusta ole siihen. Olen kai vain sen verran itsekäs, että haluan toteuttaa itseäni. Tehdä asioita, joista nautin. Haluan opiskella filosofiaa, koska rakastan sitä ja pidän sitä tärkeänä, vaikka kukaan muu tässä maassa ei pidäkään. Haluan valtiotieteelliseen, koska tärisen innosta kun vain mietinkin, mitä kaikkea mielenkiintoista voisin siellä oppia. Haluaisin myös niin kovasti olla hyödyllinen, mutta en taida pystyä siihen. Kaikki, mitä minussa on, on turhaa, joten miten edes kuvittelen, että voisin sitä mitenkään teoillani muuttaa? Ehkä minun on vain opittava kestämään sitä, että aina on joku, jonka mielestä minun pitäisi ryhdistäytyä ja tehdä jotakin "rehellistä työtä". Se on tosin helpommin sanottu kuin tehty, koska loppujenlopuksi koko minun olemiseni on kiinni vain siitä, mitä kaikki muut ihmiset minusta ajattelevat, sillä sellaisten asioiden stressaamiseenhan minä käytän hyvin suuren osan kaikesta ajastani. Ja se on kai minun suurin ongelmani.