Kirjoitin saman tekstin kuusi kertaa uudelleen, enkä silti muista selkeästi mitään koko tekstistä. Muistan Montesquieun ja Kekkosen ja Koiviston, ja kaikki ne muut, joiden nimiä heittelemällä kuvittelin tukevani näkemyksiäni, mutta en tiedä enää mistään mitään. Ehkä en vastannutkaan tarpeeksi asiallisesti, vaan kuulostin siltä, että kirjoitin aiheesta, josta minulla ei ole lainkaan pohjatietoja (vaikka minulla kyllä oikeasti on, en vaan tiedä, mitä siellä oikein ajattelin saati että muistaisin, sainko koko juttuun ympättyä yhtään järkevää pointtia). 

Tehtävät nähtyäni tuli heti se sellainen helpotuksen tunne; se, joka tulee, kun on ties kuinka pitkään pelännyt jotain, ja yhtäkkiä huomaa, että ihan turhaan, ja sitten kaikki paino rintalastan alta vaan katoaa johonkin. Tosin jo tunnin päästä siitä halusin vain itkeä, ja olisinkin itkenyt, jos en olisi istunut suoraan valvomassa olleen filosofian opettajan edessä. Kädet tärisi ja luin sitä tehtävänä ollutta Juha Itkosen novellia, joka oli kyllä ihan liikaa minulle siinä tilassa, ja ajattelin vain, että älä itke, älä itke, mutta silmät vaan jatkoivat kostumista.

Mutta tehtävät olivat ihan kivoja. Valintavaiheessa tuli oikea runsaudenpula, koska tuntui, että olisin voinut kirjoittaa niistä mistä tahansa (kaduttaa, etten analysoinut Picasson töitä, vaikka vähän mieli teki), mutta otin sitten sen, mihin ensimmäisenä iskin silmäni, eli presidentin valtaoikeudet. Pääsin alkuun ihan loistavasti, kirjoitin ihan kohtuullista tekstiä (tosin liian tylsää asiatyyliä, koska se aihe oli vain sellainen, etten pystynyt kirjoittamaan siitä kuulostamatta yhteiskuntaopin kirjalta) ja muistaakseni jotain järkeviäkin juttuja, kunnes kahden sivun jälkeen ajatukset meni ihan sekaisin, ja siitä se alamäki sitten alkoi. Istuin tunnin siellä salissa vain tuijottamassa seiniä ja sitten kun viimein keksin jotain, olikin jo hirveä kiire ja kuulakärkikynäversion jouduin kirjoittamaan viisi kertaa, koska joka kerta käsialasta tuli ihan huonoa tai sitten sotkin jotain muuta niin, että ei kun uusiksi vaan. Otsikonkin kehitin viisi minuuttia ennen koeajan päättymistä, ja siitä tuli kyllä luultavasti elämäni surkein otsikko, vaikka minä nyt en yleensäkään niiden kanssa juuri loista (sille on syynsä, miksi näillä blogiteksteillä ei koskaan ole otsikoita).

En minä tiedä, miten se meni. Tuskin 60 pistettä ainakaan, joten se siitä minun laudaturistani (ei olisi pitänyt käydä katsomassa niitä tekstitaitopisteitä kuin vasta tämän esseen jälkeen, koska koko koeajan kelailin mielessäni vain sitä, miten minun on pakko saada tästä 60 pistettä, ja mitä sitten käy, jos saankin vain 40), eli luultavasti E sitten. Vaikka eihän se kai oikeasti ole edes huono, mutta minua sattuu sen ajatteleminenkin. Ei tämän pitänyt mennä näin.