Kävin tänään koululla. Tekstitaitotuloksia.


3-4-3

Alan uskoa siihen enneuniteoriaan. Viime yönä nimittäin näin unta, jossa kävin koululla katsomassa tekstitaitotuloksia ja pisteet olivat täysin samat kuin miksi ne tänään osoittautuivat. 3-4-3. Siinä unessa tosin purskahdin itkuun opettajan edessä, ja minun jalkani pettivät alta niin, että kaaduin kipeästi koulun kovalle kivilattialle. Tänään ei ollut opettajaa, ja itkukin sai odottaa siihen saakka, että juoksin pois koululta, menin juna-asemalle ja rojahdin sen punaiselle metallipenkille. Siinä minä vain itkin ja annoin kolmen junan mennä ohitse ennen kuin pystyin rauhoittumaan sen verran, että saatoin nousta kyytiin ilman, että kaikkien kanssamatkustajien olisi tarvinnut kuvitella, että olen joku avohoitopotilas. Minä itkin ja kävin läpi kaikki vaihtoehdot junaraiteille säntäämisestä koko jutun unohtamiseen, ja mietin selviytymiskeinoja, joilla pääsisin tästä yli mahdollisimman kivuttomasti.


Kuulostan typerältä ja hysteeriseltä draamakuningattarelta, mutta on pakko sanoa, että minusta tuntuu ihan hirveältä. Minusta tuntuu hirveältä, koska pilaan taas kaiken sillä ainoalla kerralla kun millään on mitään merkitystä. Silloin minä kyllä epäonnistun, kun tärkeintä on onnistua, ja opettajan ylipitkän ylistyslauseet kaikuvat korvissa, kun luen tuloksia koulun seinältä ja näen, että olen taas pettänyt itseni, pettänyt opettajani ja pettänyt ihan kaikki muutkin.

Muidenkin kirjoittajien pisteet näkyvät siitä samalta seinältä. 5-5-6. Ne olivat minun preliminääripisteeni. 5-5-6, ja nyt sen on saanut joku muu – joku, joka on parempi kuin minä, vaikka minä olin se, jolle äidinkielenopettaja puhui varovasti niistä pisteistä jo ensimmäisenä vuonna. 5-5-6, niitä pisteitä minä olen kirjoittanut kolme vuotta ja nyt, viimeisellä merkitsevällä kerralla, tuhoan kaiken. Ehkä minua ei vain ole tarkoitettu onnistumaan.

Näin tosin, etteivät minun pisteeni nyt niin huonot olleet, jos vertaa meidän koulun keskiarvoon, sillä lyhyen silmäilyn perusteella havaitsin, että yksi oli saanut ne 5-5-6 pisteet, yksi muistaakseni 5-5-4 ja sitten muutamat samoja pisteitä kuin minäkin, ja loput sitten jotakin vieläkin huonompia. Tosin on yleisesti tiedossa, että minun kouluni nyt ei varsinaisesti millään tasolla juhli, joten jossakin paremmassa paikassa olisinkin luultavasti huonoimpien joukossa.

Äidinkielen kirjani mukaan 3 pistettä on tyydyttävä ja 4 hyvä. Tasoni on siis tyydyttävä. "Vastaus osoittaa tyydyttävää lukutaitoa", kirjassa sanotaan ja tiedän, että minun ei pitäisi lukea pidemmälle, sillä mitä enemmän luen, sitä enemmän minusta tuntuu siltä, että haluan kuolla tai mitä vain. "Vastaus täyttää tehtävänannon tyydyttävästi"– tämä on nöyryyttävää. Sattuu sydämeen huomata, että menen sen ainoan aineen ylioppilaskokeeseen, jossa olen ollut hyvä ala-asteelta lukioon saakka, ja kirjoitan vastauksia, jotka täyttävät tyydyttävän vastauksen tuntomerkit. Tämä on varmaan rangaistus siitä, että yleensä ikinä kuvittelin, että minusta olisi johonkin. Rangaistus siitä, että menin lukioon, vaikka yläasteella opettajat varmasti ajattelivat, että olisi parempi hakea ammattikouluun ja opiskella lähihoitajaksi, koska ne näkivät jo kauas, ettei minusta oikeasti ole mihinkään ja epäonnistun niissäkin asioissa, joita oikeasti rakastan.

Sitä paitsi minusta tuntuu siltä, että kun saan ne lopulliset tulokset joskus toukokuussa, niissä olen vielä yhden pisteen huonompi kuin noiden alustavien pisteiden mukaan. En tiedä, kuka opettaja kokeeni on tarkistanut, mutta tiedän, että ainakin jotkut laittavat alustaviin tuloksiin yhden ylimääräisen pisteen aina kun se on vain mitenkään mahdollista. Ja huonolla tuurilla se sensori, joka sen kokeen YTL:ssä lukee, ymmärtää sen ja näkee, etten oikeasti ole sen tasoinen ja poistaa sen yhden pisteen. Sitten olenkin vain yhdeksän pisteen arvoinen ja voin samantien unohtaa kaikki unelmani ja kuvitelmat siitä, että olen oikeasti hyvä jossakin.

3+4+3= 10, 10x3=30. Essestä 50 pistettä on sellainen, että sitä huonompia tuskin ainakaan saan, mikäli en ohita tehtävänantoa täydellisesti. 50+30=80. Ei siis riitä laudaturiin, mutta eksimiaan kyllä. Idea vaan oli se, että se eksimia ei minulle riitä, vaan tämä on aine, josta ehdottomasti tarvitsen parhaan arvosanan ihan vain itseni vuoksi, todistukseksi siitä, että olen oikeasti riittävän hyvä. 55 pistettä on myös ihan mahdollinen, eikä sekään ainakaan tavallisilla pisterajoilla riitä ihan laudaturiin. Peli ei kuitenkaan ole vielä ihan täysin menetetty, sillä jos vain kirjoittaisin täydellisen esseen täysillä pisteillä, saisin todennäköisesti L:n. Ja siitähän minä nyt lähden, että kirjoitan sen 60 pistettä, olenhan siihen ennenkin pystynyt.

Opettajan mukaan eseeekokeen vastausvaihtoehdoissa on aina ollut vähintään yksi aihe, joka koskettaa jollakin tavalla politiikkaa. Niissä on aina ollut joku aihe, jossa pitää tietää jostakin kirjallisuuden lajista tai elokuvagenrestä jotain. Ja juuri ne aiheet ovat niitä, joista harvempi kirjoittaa, joten Gaussin käyrän mukaisesti niistä on helpompi saada täysiä pisteitä kuin niistä aiheista, joihin kaikki lankeavat. Ja se on minun voittoni.

Minun siis kuuluu vain tarttua siihen aiheeseen, jossa pystyn hyödyntämään kaikkia niitä torstai-iltapäiviä, jotka olen maannut olohuoneen sohvalla katsomassa eduskunnan kyselytuntia. Pitää valita se aihe, jossa voin hyödyntää kaikkia niitä koulun ulkopuolisia luentoja, jotka olen joskus käynyt vapaaehtoisesti kuuntelemassa ihan vain ymmärtääkseni paremmin politiikkaa. Tai sitten pitää valita se aihe, jossa minua auttaa tieto siitä, että olen katsonut todennäköisesti aika paljon enemmän elokuvia kuin aika monet ihmiset koko elämänsä aikana, ja lukenut enemmän kirjoja – kaikista genreistä – kuin olisi luultavasti terveellistäkään. Silloin pitää muistaa jokainen Orionissa istumani tunti ja kaikki von Baghin kirjoittamat lauseet, jotka olen ikinä käynyt läpi. Silloin pitää hyödyntää kaikkia niitä asioita, joita eniten rakastan ja joista eniten tiedän, ja asiantuntijan ottein kirjoittaa virheetön teksti (sunnuntaina opin pilkkusäännöt täydellisesti, vaikka se olisi viimeinen tekoni) niin proosallisesti kuin vain voin kirjoittaa kuulostamatta tahattoman kornilta. Ja siihen kaikkeen on lisäksi sisällytettävä se ajatus, joka osoittaa sen, että hienot ajatukseni ovat parasta minussa, kuten opettajani kerran väitti.


Minä voin saada vielä sen laudaturin. Teoriassa mitään ei ole vielä suljettu pois, ja minun täytyy vain psyykata itseni siihen, että menen sinne onnistumaan, muuten se ei toimi. Minun täytyy unohtaa, että itsetuntoni ei oikeasti ole ollut aikoihin näin alhaalla, ja että pahempaa on luultavasti vielä tiedossa. Täytyy unohtaa se, että ne tekstitaitotulokset nähtyäni oikeasti ajattelin ohikiitävän hetken ajan sitä, kuinka paljon parempi olisikaan vain kuolla (kuolemassa tuskin tarvitsisi kohdata epäonnistumisia, mutta miten hirveää olisikaan yrittää tappaa itsensä ja epäonnistua siinä. Sen täytyy olla nöyryyttävintä mitä voisi ikinä sattua), ja miten helppoa olisi juosta junan alle, koska se lopettaisi kaiken stressin, ahdistuksen ja ennen kaikkea sen kivun, jonka kaikki epäonnistumiset aiheuttavat. Minun täytyy saada itseni uskomaan siihen, että maanantaina menen kouluun, kirjoitan elämäni parhaan esseen ja sitten kesäkuussa juhlin äidinkielen laudaturiani.