Juna-asemalla on romanikerjäläinen, joka on soittanut haitarillaan samaa kappaletta jo viikon, ja koko ajan samalla paikalla. Laahustan sen ohi ja läpi sen ruman, kirjaston takana olevan alueen, joka oli ennen puisto, mutta joka on nyt joutunut väistymään uudistusten tieltä ihan niin kuin kaikki täällä muutenkin. Viereisessä talossa sijaitsevan kenkäkaupan ikkunassa on lappu, joka kertoo loppuunmyynnistä ja siitä, kuinka koko talo puretaan pian. Muutaman vuoden päästä mikään täällä ei näytä enää samalta kuin ennen, ja sitten on vain muistot kaikesta siitä, mitä näissä paikoissa joskus koin.

Kirjaston lukusali on täynnä, yli puolet siellä olijoista lukee kauppatieteellisen pääsykokeisiin. "Avain laskentatoimeen ja rahoitukseen" niiden kirjojen kansissa sanotaan, ja minua kyllästyttää ajatuskin niiden kansien välissä olevasta tiedosta. Miksi kaikki haluavat nykyään kauppatieteelliseen?

Yritän lukea, mutta olen ihan loputtoman väsynyt, enkä pysty keskittymään mihinkään ja käytän aikani lähinnä historiankirjan sivujen tuijottamiseen. Viime yönä näin taas sitä samaa painajaista, jossa myöhästyn kirjoituksista ja kun lopulta pääsen sinne paikalle, huomaan, ettei minulla olekaan kynää tai yhtään mitään muutakaan, eikä ääneni toimi niin, että voisin sitä valvovalta opettajalta pyytää. Siinä unessa edessäni oleva koepaperi on kuin vieraalla kielellä kirjoitettu, enkä minä ymmärrä edes sen kysymyksiä, ja haluan vain juosta pois koko tilanteesta, vaikka tiedän ettei se ole mahdollista, sillä ovella seisoo se opettaja, jota olen aina inhonnut, vahtimassa ettei kukaan edes yritä poistua ennen kello kahtatoista.

Mitä, jos se onkin enneuni, jonka tarkoitus on vain varoittaa minua etukäteen siitä, mitä tulee tapahtumaan?

Seuraavaan kokeeseen on kuusi päivää aikaa, ja stressitasoni nousee lineaarisesti sitä mukaa, mitä lähemmäs sitä hetkeä tullaan. Helpottavaa on, että koko homma alkaa äidinkielellä, jossa en voi muuta kuin kirjoittaa niin hyvin kuin ikinä pystyn ja katsoa, mihin se riittää, mutta en pysty silti ajattelemaan koko asiaa mitenkään järkevästi. Olen monta kertaa kuullut, etteivät kirjoitukset oikeasti ole ihan niin iso asia kuin miltä ne minusta tuntuvat, eivätkä ne automaattisesti määritä sitä, mitä minusta joskus tulee, mutta jotenkin en vain pääse eroon siitä ajatuksesta, että on pakko onnistua mahdollisimman hyvin tai muuten käy huonosti. Minun on pakko onnistua mahdollisimman hyvin jo siksi, että pääsen sitten keväällä sanomaan, että onnistuin hyvin, jotta voin näyttää, miten väärässä kaikki ne minua ikinä epäilleet ihmiset ovatkaan olleet, ja jos nyt menen ja epäonnistun koko homman, en tiedä, miten yleensä voin kestää sitä. Miten minä selviän siitä, jos ylioppilastodistukseni onkin ECCCBBB, eikä LLLEEMC? Tiedän, etten tule kestämään mitään sellaista, joten minun on pakko onnistua, ja sen vuoksi stressini käy koko ajan vain sietämättömämmäksi ja alan jo nähdä painajaisia siitä, kuinka kaikki tulee menemään.