Englantikin meni. Kokeen jälkeen olin maailman iloisin ja kuvittelin osanneeni.

Sitten tulin kotiin ja tajusin, että vitut. En tiedä, mitä teen, jos se ei nouse mihinkään siitä C:stä. En minä oikeasti ole mitään C-tasoa, mutta lankean jokaiseen YTL:n kompaan, tyhmyyttäni varmaan, enkä tiedä, voinko ikinä oikeasti onnistua.

Aloin myös epäillä kaikkea muuta. Jokaista kirjoittamaani vastausta ja joka ainoaa sanaa ja väärää pilkkua. Luulen, että historiassa kirjoitin sittenkin yhden vastauksen täysin ohi aiheen, ja että kukaan ei ymmärrä minun äidinkielen esseetäni, ja ne minusta virheettömät virkkeet ovatkin täynnä pilkkuvirheitä ja kömpelöitä rakenteita.

Minusta tuntuu, että olen vetänyt kaiken täysin riman ali. Luulen, että olen epäonnistunut ihan kaikessa. Epäonnistuin viime keväänä filosofiassa, koska sainkin vain E:n, enkä L:ää. Epäonnistuin syksyllä psykologiassa ja tietenkin englannissa, jota tuskin sain paljon paremmaksi vieläkään. Historia oli luultavasti täysi pohjanoteeraus ja äidinkielestä en halua edes puhua. Maanantaina on ruotsi, jota tuskin osaan, ja perjantaina yhteiskuntaoppi, jossa ei siinäkään taida olla kovin montaa vaihtoehtoa epäonnistumisen lisäksi.

Eikä yhtään lohduta, ettei kukaan ota minua tosissaan, kun kerron, että epäonnistumisen uhka on täysin todellinen. "Turhaan valitat, kun kuitenkin saat vaan rivin eksimioita. Sähän osaat kaiken, joten et sä nyt mitään C:tä tästä saa, mieti nyt vähän", ne sanovat ja toivon, että asia olisikin oikeasti niin. En tiedä, miksi ne kuvittelevat – ovat aina kuvitelleet – minut paremmaksi kuin mitä oikeasti olen. Jos sanon, etten osaa, kukaan ei usko, ja kaikki kuittaavat koko jutun toteamalla, että stressaan taas ihan turhaan.

Myisin vaikka sieluni siitä, että saisin olla edes puolet siitä, mitä ne kuvittelevat minut olevan.

En ehkä selviä, jos kaikki oikeasti menee juuri niin huonosti kuin miltä minusta tällä hetkellä tuntuu. Tämä oli se hetki, kun minun piti näyttää. Näyttää, että minusta on johonkin, enkä ole enää se sama ihminen kuin peruskoulun kahdeksannella luokalla. Piti osoittaa, että tiedän asioita ja olen jopa hyvä jossakin, mutta sitten pilaankin kaiken ja näytän vain sen, että ihan todella olen sellainen luuseri kuin miltä olen joskus vaikuttanut.

En pysty ajattelemaan mitään muuta. Olen ihan varma, että olen tuhonnut ihan kaiken, pilannut sen ainoan mahdollisuuden, joka minulle vielä annettiin. Sitten voin varmaan vaikka ostaa hirttoköyden ja vetää itseni jojoon heti, kun minusta on tullut virallisesti ylioppilas, sillä se olisi varmasti kaikkein valoisin tulevaisuusnäkymä, joka minun on mahdollista saavuttaa. Voin olla joko se yksinäinen luuseri, jolla ei ole oikein yhtään mitään, tai sitten päättää, etten todellakaan kestä tätä, ja luovuttaa.

Ja minusta se luovuttaminen kuulostaa aika houkuttelevalta.