Olin katsomassa Black Swania ja näin siinä itseni. Näin kyllä myös aika hyvän elokuvan, ja minä, joka en yleensä pidä niistä elokuvista, jotka ovat vähän liian hyvin edustettuina Oscar-gaalassa (Oscareilla ei ole mitään tekemistä yhdenkään elokuvan erinomaisuuden kanssa, eikä siellä ikinä edes lyhyesti viitata niihin elokuviin, jotka ovat oikeasti vuoden parhaita. Mutta onneksi on Cannes ja sen kilpailusarjat, joiden voittajia valitessa hyvin usein katsotaan muutakin kuin kaupallista menestystä) ja vähän liian kaupallisia, ja joita joka toinen Demi.fi:n elokuvakeskustelun otsikko koskee, nautin joka sekunnista (tosin mitä olisi voinutkaan odottaa elokuvalta, jonka mainosjulisteet huutavat art decoa ja ovat niin kauniita, että minun on vaikea vastustaa niiden tilaamista riistohinnalla eBaysta ihan vain, koska ripustaisin ne niin mielelläni huoneeni seinille?).

Mutta näin siinä siis myös itseni. Typerän kontrollifriikin, joka tavoittelee saavuttamatonta täydellisyyttä niin, että sekoaa ja raapii ihonsa verille. Ehkä minullekin käy joskus niin. Ehkä joskus sekoan ihan vain siksi, etten suostu hyväksymään sitä, että vaadin ihan liikaa ottaen huomioon sen, mihin minusta oikeasti on. Ehkä pitäisi jo alkaa oppia, etten minä pysty olemaan yhtään enempää kuin olen, ja jos kuvittelen, että pystyisin saavuttamaan mitään siitä, mitä haluaisin saavuttaa uhraamalla elämäni jatkuvaan stressiin, tuloksettomaan raatamiseen ja itseni soimaamiseen kaikesta siitä, mikä menee toisin kuin olen halunnut kaiken menevän, olen vain väärässä ja se kyllä kostautuu ajan myötä. Sitten alan nähdä harhoja ja kuvitella, että nekin ihmiset, jotka ovat minulle mukavia, haluavat oikeasti vain ottaa pois kaiken sen, minkä olen jo saavuttanut (teen sitä jo nyt, joten ehkä se on ensimmäinen merkki). Ja siinä missä elokuvan Nina Sayers raapi ymmärtämättään ihoaan verille, minä alkaisin taas käyttää partakoneenteriä ja lihaveitsiä ihan niin kuin silloin joskus niinä aikoina, joita en halua enää takaisin, enkä tajuaisi, mitä oikein teen.

Huomenna on toisiksi viimeinen koe, ruotsi. En osaa ruotsia, ja vaikka olenkin yrittänyt esimerkiksi Ingmar Bergmanin antaa lumota minut sen kielen maailmaan, en vain ole yhtään innostunut tai kiinnostunut koko asiasta (Tarkovskia katsomalla opin rakastamaan venäjää vielä entistäkin enemmän. Kieslowski sai minut kiinnostumaan puolasta, Godard ranskasta ja sen parin viikon takaisen Sátántangón jälkeen olen vieläkin ihan täpinöissäni siitä, miten siistiä unkarin kieli vaan voi olla. En siis tajua, miksi Bergmanilla ei voi olla minuun samanlaista vaikutusta, vaikka sen elokuvat ovat minulle niin tärkeitä, ja niiden katsominen lähentelee jotain uskonnollista kokemusta). Ruotsi on siis ainoa aine, jonka koe on ehkä ainoa sellainen, jossa on todellinen vaara siitä, etten oikeasti osaa yhtään mitään. Ja se on huomenna. Enkä minä ole lukenut kunnolla, koska stressitasoni on vain ihan liian korkea siihen, että pystyisin keskittymään mihinkään kunnolla tai ajattelemaan mitään asiaa kyllin rationaalisesti ymmärtääkseni siitä koituvat edut.

Voi siis olla, että huomenna tähän samaan aikaan minua ahdistaa vielä vähän enemmän kuin nyt. Menen aamulla kouluun epäonnistumaan ja tiedostan ihan hyvin itsekin, että niin siinä tulee käymään, enkä vain pysty kestämään mitään sellaista.