Vainoharhaisuuteni alkaa nousta uusiin, täysin hallitsemattomiin sfääreihin. Alan kuvitella asioita, epäillä että kaikki kilometrin säteellä nauravat ihmiset nauravat varmasti minulle, ja kuulla oman nimeni jokaisesta ympärilläni kuuluvasta kuiskauksesta. Näen ne merkitsevät katseet ja tuijotukset, joita minun ei pitänyt nähdä, ja kuulen ne sanat, joita ei minun korvilleni ikinä tarkoitettu.

Kun näin, että eräs ihminen, jonka kanssa minulla oli syksyllä ihan mielettömän hauskaa, oli poistanut minut Facebook-kavereistaan, tulin ihan äärettömän surulliseksi. "Miksi? Mitähän minä tein väärin?", ajattelin ja muistelin niitä syyskuisia iltoja, kun me istuttiin Prahassa korkealla kukkulalla ja nähtiin kaikki kaupungin valot, ja sitä hetkeä, kun minä seisoin itku kurkussa Ruzyněn lentokentän lähtöaulassa, ja se halasi minua ja kuiskasi, että pidetään yhteyttä.

Tietenkin olisi ollut todennäköistä, etten muutenkaan näe sitä ihmistä enää koskaan. "Se asuu Tsekissä, ja minä asun täällä, joten ehkä se vain ajatteli, että ihan sama poistaa minut, kun tuskin me kuitenkaan enää tavattaisiin", mietin, ja sen ja miljoonan muun hyvän selityksen avulla yritin uskotella itselleni, että se on ihan okei, eikä se merkitse mitään sen syvällisempää kuin että se ei vaan halua pitää mitään turhia tyyppejä kaverilistansa täytteenä. Pian niiden selitysten jälkeen huomasin, että se on edelleen kaikkien meidän yhteisten suomalaisten tuttujen kaverilistoilla. Ettei se ole poistanut niistä ketään muuta, vaan vain minut, joka naiivisti kuvittelin, että joku voisi haluta olla minulle yhtään mitään. Se ei ollut poistanut niitä puolituttuja, jotka me tavattiin viime vappuna ympärikännissä Kaivarissa, kun se oli käymässä Suomessa, eikä se ollut poistanut niitä ihmisiä, jotka se tapasi silloin keväällä ohimennen meidän koulussa. Se ei ollut poistanut ketään muuta kuin minut, jonka luona se sentään asui sen yhden viikon, ja jonka luona minä vietin myöhemmin oman viikkoni.

Normaalisti en jaksaisi olla tällaisesta kovinkaan pahoillani, mutta tämä on vain jotenkin erilaista. Minä kun kuvittelin, että meillä oli oikeasti molemmilla kivaa, ja että se todella tarkoitti sitä, mitä se sanoi minulle silloin lentokentällä, mutta ehkä se oli vain hyvä teeskentelemään. Ehkä se oikeasti inhosi minua, kuten kaikki ihmiset aina tähän saakka ovat inhonneet, mutta ei vain halunnut osoittaa sitä mitenkään ennen kuin vasta nyt. Nyt, kun se kaikki mennyt on ehkä jo menettänyt merkityksensä, ja siitä kaikesta, mitä me koettiin yhdessä, on jo niin paljon aikaa, etten ehkä huomaisi koko asiaa. En tiedä, mitä tämä muuten voi olla, koska en muista tehneeni mitään väärää tai loukanneeni ketään. Näin tämän kai vain täytyi mennä, enkä silti pysty olemaan miettimättä, että miksi.


Myös huoli terveydentilastani jatkuu. En tiedä, että mitä helvetin luulotautia tämä oikein on, ja miksi en sen "yhyy, mulla on ihan varmasti syöpä" -jutun jälkeen jo alkanut uskoa, että minun ei todellakaan pitäisi lukea mitään lääkärikirjoja ja netissäkin kaikenlaisten sairauksien taudinkuvien selailu pitäisi tehdä minulle mahdottomaksi, kun en muuten vaan lakkaa kuvittelemasta itselleni kaikkia mahdollisia kuolemaan johtavia tai muuten ikävästi elämää hankaloittavia sairauksia. Nyt minulla on silmätulehdus (ehkä, lääkäriin menen vasta huomenna, mutta mitään muutakaan tämä ei kai voi olla), mikä nyt ei sinänsä ole kovinkaan erikoista, kun piilolinssien suurkuluttajalle sellaiset iskevät aina helpommin kuin muille. Erikoista on kuitenkin se, että olen vaihteeksi koko illan googlettanut silmäsairauksia ja niiden oireita, ja nyt olen ihan täysin vakuuttunut, että se on jokin hankala tulehdus, joka tekee minut puolisokeaksi, tai sitten se ei ole tulehdus ensinkään, vaan joku vielä hankalampi juttu, jonka seurauksena menetän näkökykyni täysin. Ja minä oikeasti pelkään sitä. Olen itkenyt puoli iltaa, etten uskalla mennä lääkäriin, koska kuitenkin paljastuu jotakin niin kovin ikävää, että minun elämäni tällaisenaan on taas tuhoontuomittu. Se ei ehkä ole todennäköistä, mutta mahdollista kyllä, ja sen vuoksi en ehkä nuku koko yönä, koska en voi muuta kuin käydä läpi kaikki mahdolliset aiheeseen liittyvät kauhuskenaariot.

Ajattelen koko ajan vain pahinta mahdollista ihan kaikesta, olen varma että olen kuolemansairas ja että jokainen ihminen ympärilläni tahtoo minulle vain pahaa. Olen jatkuvasti varma, että olen tehnyt jotakin väärää, enkä ikinä usko, että voisin olla tarpeeksi hyvä mihinkään kai kenellekään. Tällaiset tunteet ovat kai jotain jäännöksiä siitä, mitä minulle tapahtui 16-vuotiaana. Luulin, että opin eroon kaikesta tällaisesta, mutta viime aikoina minusta on tuntunut pelkästään siltä, että ne samat ajatukset tulevat takaisin moninkertaisina. Ettei mikään muuttunut silloin lopullisesti ainakaan parempaan suuntaan, vaan nyt ollaan menossa monta askelta takapakkia, ja kohta kai päädytään siihen samaan pisteeseen, johon palaamiseen minulla ei kyllä todellakaan ole enää minkäänlaista mielenkiintoa, varsinkin kun tuntuu, että elämä voisi pikkuhiljaa alkaa kehittyä tästä johonkin suuntaan. Mutta ehkä niin ei vain kuulu tapahtua.


Minun pitäisi kai yrittää taas mennä nukkumaan, eikä käyttää koko yötä pelkästään sen huomisen lääkärikäynnin murehtimiseen. Huomenna kun on muutenkin tärkeä päivä, sillä olen nimittäin menossa väittelykilpailuun kouluni edustusjoukkueessa, koska filosofianopettajani niin kauniisti sanoi haluavansa minut siihen, enkä kehdannut kieltäytyä, kun itse jouduin pyytämään siltä sitä yliopistosuositusta (jonka muuten sain, ja se oli mielettömän hyvä, ja hakemus viiteen skotlantilaiseen yliopistoon lähti eteenpäin tänään, kaksi päivää ennen hakuajan päättymistä). Enkä oikeastaan edes halunnut kieltäytyä, olinhan samassa tilanteessa viimekin vuonna, ja se oli silloinkin poikkeuksellisen mukavaa (vaikka se väittely nyt ei silloin mennytkään niin hyvin, koska tuntui, ettei voi olla kovinkaan montaa hankalammin vastustettavaa väitettä kuin "voittajat kirjoittavat historian"). Nyt minua kuitenkin jännittää ihan hirveästi, joten ehkä parasta tosiaan olisi vain yrittää nukkua, jotta voisin huomenna osoittaa olevani edes jollakin tavalla voimissani.