Tämä odottaminen tappaa minut. Lähetin hakemukseni Skotlantiin vähän yli viikko sitten, ja nyt päivitän kymmenen minuutin välein hakemuksen seurantasivua ja odotan, että saisin ihan minkä tahansa vastauksen edes jostakin. Edinburgh, Aberdeen, Dundee, St. Andrews, Glasgow, Helsinki vai Turku, kyselen koko ajan itseltäni (se on tosin liian aikaista, koska minulla tosiaan ei ole vielä yhtään vastausta mistään, ja olen melko varma, että ainakin Edinburgh karsiutuu tuosta listalta pois, sillä vaikka haluaisinkin eniten maailmassa juuri sinne, olen todennäköisesti ihan liian huono. Puhumattakaan nyt jostain Helsingistä tai Turusta, sillä enhän minä todellakaan ole hakenut vielä saati sitten edes lopullisesti päättänyt, että mihin haen), ja ikävöin jo valmiiksi kotia, perhettä, meidän koiraa, sukulaisiani, Helsinkiä, suomen kieltä, elokuvateatteri Orionia, keskustan Akateemista kirjakauppaa, sitä miltä kaupunki näyttää kahdentoista jälkeen tammikuisena perjantaiyönä, ja jokaista ihmistä ja kaikkia niitä paikkoja, joilla on minulle jokin merkitys.

Mutta minusta kuitenkin näyttää viimein, että tämä homma alkaa jotenkin selkiytyä. Olen melkein varma, että täällä Suomessa haen oikeustieteelliseen ja käytännölliseen filosofiaan (ja Taideteolliseen ja Teatterikorkeaan ihan vain huvin vuoksi ja tietäen, että minulla tuskin on kovinkaan suuria mahdollisuuksia päästä edes pääsykokeisiin). Isä ei tosin tainnut kovinkaan hirveästi ilahtua tuosta viimeksi mainitusta, sillä se kyselee yhtenään, että mitä muka aion sitten tehdä työkseni, ja murehtii, että siinä tapauksessahan minulta menisi juristin viidentonnin palkkapussi sivu suun, ja mitä järkeä siinä nyt on, ja mitä järkeä yleensä muutenkaan opiskella jotakin niinkin turhaa kuin filosofiaa. Isä tuntuu välillä elävän siinä maailmassa, jossa ainoat oikeat vaihtoehdot ovat lääkis, kauppis ja oikis (ja ehkä jotkut tekniikkajutut, otaksun, onhan se kuitenkin itse insinööri), ja kaikki muu vain turhaa haihattelua, jolla ei ikinä tee yhtään mitään. Isä elää siinä maailmassa, jossa on ihan oikein, että filosofian pääaineopinnot lopetetaan yliopistosta vain siksi, että yliopiston typerä rahoittaja sitä toivoo (minun kai olisi ihan hyvä jotenkin päästä sisään siihen samaan maailmaan, koska se on nykyään todellisuus, mutta en vain voi sille mitään, että minusta se tuntuu jo ajatuksenakin niin surulliselta, että ainoastaan elinkeinoelämä sanelee, mikä on tärkeää ja mikä ei), enkä minä ole sellainen tai ajattele samalla tavalla kuin se, vaikka siis ehkä pitäisikin.

Mutta minä siis olen melkein päättänyt, että haen opiskelemaan sitä filosofiaa ja piste (ihan jo siitäkin syystä, että valintakoekirjana oleva Platonin Valtio on minulle jo ennestään niin tuttu ja moneen kertaan luettu teos, mikä takaa sen, että minulle jää paremmin aikaa lukea niitä oikiksen kirjoja). Päätin niin myös sen Skotlannin kanssa ja hautasin suunnitelmani oikeustieteestä siellä, ja hain neljään paikkaan opiskelemaan filosofiaa ja politiikka (sellaisena joint degreenä, jossa saan siis niistä molemmista erillisen tutkinnon sitten ehkä joskus) ja yhteen filosofiaa ja kansainvälisiä suhteita. Tuollainen tuplatutkintojuttu tuntui hyvältä, koska tavallaan filosofia ja politiikka kuitenkin tukevat toisiaan, ja pääsen sanomaan, etten opiskele pelkästään "hyödytöntä" filosofiaa, vaan myös sitä politiikkaa, joka ehkä kuulostaa minun isäni kaltaisten ihmisten mielestä paremmalta, eikä ainakaan ihan niin Mikki Hiiri -tutkinnolta kuin pelkkä filosofia (ja tietenkin politiikka nyt vain sopii minulle niin hyvin, onhan se yksi suurimmista kiinnostuksen kohteistani).

Nyt siis vain odottelen niitä hiton vastauksia ja viimeisen tavallisen lukioviikkoni kunniaksi yritän vaikka viimein aloittaa sen kirjoituksiin lukemisen, jotta minulla olisi yleensä edes pieniä mahdollisuuksia päästä yhtään mihinkään. Ahdistaa kyllä, ja lasken minuutteja viimeisen ylioppilaskokeen päättymiseen ja siihen hetkeen, kun voin viimeinkin huokaista helpotuksesta ja tajuta, että tämä on viimeinkin ohi, ja jokaisesta lukioaikanani kokemasta epätoivoisesta hetkestä huolimatta minusta todella tulee ylioppilas, mutta ehkä tämä tosiaan tästä. Ensimmäistä kertaa elämässäni minusta oikeasti näyttää siltä, että saatan selvitä jostakin tärkeästä asiasta kunnialla niin, ettei jokaisen minun tuntemani ihmisen tarvitse katsoa velvollisuudekseen kertoa minulle, kuinka pahasti olen taas epäonnistunut.