Viime päivinä olen kunnostautunut lähinnä Arto Mellerin runojen lukemisessa ("myöhäistä palata, turha valittaa/viivat peilin huurteisella pinnalla/näyttävät yksinäisiltä,/surullisilta kasvot peilissä" En tiedä, mikä tässä on niin hienoa, mutta luoja, että tämä kyllä toimii), Marianne Faithfullin uuden levyn luukuttamisessa (Tiina Keränen oli oikeasti oikeassa melkein jokaisesessa kirjoittamassaan sanassa,
tämä todellakin toimii, ainakin lähes yhtä hyvin kuin Melleri), kaiken tärkeän välttelemisessä ja sen fiilistelemisessä, että minulla sittenkin on mahdollisuus päästä kokemaan edes pieni pala Joy Divisionia livenä (unelmieni täyttymys).

Kävin toki hoitamassa pois alta viimeisen "tavallisen koulupäiväni" ikinä ja eilen ylitulkitsin runoutta äidinkielen tekstitaidon preliminäärikokeessa (että sattuikin runotehtäviä, kun minulla on juuri menossa tällainen maaninen runokausi), ja päivä päivältä se fakta, että lukio oikeasti on loppu ihan just, tuntuu vain todellisemmalta. Viisitoista päivää lukuloman alkuun! (Saisi vain silloin luettua jotakin muutakin kuin runoutta, ruotsin "osaamiseni" kun alkaa pikkuhiljaa aiheuttamaan sen mittakaavan huolta, että sille täytyisi tehdä jotakin.)

Skotlannista ei ole kuulunut vieläkään mitään, mutta päätin, että sysään sen hetkeksi kokonaan sivuun ajatuksistani ja yritän olla miettimättä yhtään mitään siihen liittyvää edes hetken. Se on tosin vaikeaa, koska tulevaisuus pelottaa edelleen minua niin suunnattomasti, etten vaan voi lakata ajattelemasta asioita, joilla sen kulkuun on suhteellisen suuria vaikutuksia. Minua ahdistaa, että valinnoillani pitäisi kai olla suoria vaikutuksia siihen, mitä tai missä minä olen kahdenkymmenen vuoden päästä, mutta miten voisin osata ajatella sitä, minähän pelkään jo huomista niin paljon, että senkin suunnitteleminen tuntuu liki mahdottomalta?  Ja juuri sen ajatteleminen minun pitäisi lopettaa, ihan hetkeksi vain, mutta kuitenkin.

Vaikka toisaalta kai se on ihan sama. Minä olen parantunut masennuksesta, mutta se ei kyllä estä minua olemasta sitä mieltä, ettei elämässä edelleenkään ole mitään järkeä. Ettei sillä ole mitään tarkoitusta, ja kaikki millä ei ole tarkoitusta, on turhaa. Jos kuolisin huomenna (suunnitelmissa ei ole kuolla huomenna, mutta jos oletetaan, että jäisin vaikka bussin alle tai joutuisin keskelle välikohtausta, johon liittyisi jonkun laiton käsiase ja luodit minun rinnassani), tuskin menettäisin yhtään mitään muuta kuin noin 60 vuotta tasapaksua, tarkoituksetonta elämää. Ja mitä väliä sillä olisi? Mitä väliä loppujenlopuksi yhtään millään on? Minusta tuskin tulee yhtään onnellisempaa, opiskelin sitten filosofiaa, kirjallisuutta tai vaikka autonasennusta; minun on tehtävä jotain vain tunteakseni itseni hyödylliseksi, vaikka oikeastihan en ole yhtään mitään, ja maailma jatkaisi toimintaansa, vaikka minä yhtäkkiä lakkaisinkin olemasta. Mikään ei muuttuisi, vaikka minua ei olisikaan täällä tekemässä jotakin täysin merkityksetöntä työtä jossakin yliopistolla tai muussa sopivassa suojatyöpaikassa, ja oikeastaanhan niin olisi jopa parempi tämän ylikansoittuneen maapallon kannalta. Joka kantilta ajateltuna on ihan yksi lysti, mitä minä elämälläni teen; se on tärkeää vain minun itseni kannalta, ja jos minä itse olen todella sitä mieltä, etten halua elämältä yhtään mitään, niin mitäpä tässä sitten.