Joululoma. Olen katsonut 31 elokuvaa, kirjoittanut 25 sivua Teatterikorkean ennakkotehtäviä (kelvotonta tekstiä, joka tuskin tulee päätymään Teatterikorkeaan, eli joudun edelleen kirjoittamaan jotain, mitä kehtaan näyttää yhtään kenellekään), lukenut seitsemän kirjaa ja viettänyt kymmenen maailman hermojaraastavinta tuntia alennusmyyntiruuhkassa etsimässä kenkiä. Olen ollut ihan varma, että minulla on syöpä (sarkooma, sama johon Pekka Streng kuoli) ja että elän viimeisiä hetkiäni ja minun jalkani amputoidaan ja sädehoidot muuttavat minut fyysisestikin eläväksi kuolleeksi, ja sen vuoksi pyörinyt sängyssäni monta unetonta yötä ja itkenyt kuin typerä lapsi (kaikki tämä vain siksi, että löysin jalastani kipeän patin, jonka kuitenkin tänään huomasin olevan melkein kadonnut, eli ei – minulla ei olekaan syöpää, enkä tiedä, olenko asiasta enemmän surullinen vai iloinen). Loma alkaa kääntyä loppupuolelle, enkä vieläkään ole lukenut yhtään sivua ylioppilaskirjoituksiin, käyttänyt minuuttiakaan ruotsin kieliopin ajattelemiseen (olen kyllä katsonut viisi ruotsinkielistä elokuvaa – ehkä sen voi laskea?) tai tehnyt mitään muutakaan siitä, mität minun piti. Motivaatikirje skotlantilaisiin yliopistoihin on vasta ajatuksen tasolla, ja minun huoneeni on vieläkin siinä kunnossa, että se voisi toimia lavasteena jossakin elokuvassa, joka kuvaa sitä, miltä asiat näyttävät pommitusten jälkeen.

Minua ehkä ihan vähän säälittää se, millä tolalla asiat ovat nyt. Että olen tässä ehtinyt joulomallani syventyä kahden kirjan verran Slavoj Žižekin ajatuksiin ja katsonut saman verran elokuvia kuin normaali ihminen katsoisi ehkä puolessa vuodessa, samaan aikaan kun minun niin sanotut ystäväni päivittelevät Facebook-statuksiinsa sitä, miten rankkaa on, kun tuli taas juhlittua koko yö. Oikeasti, missä minun elämäni on? Minäkin olisin voinut olla niissä juhlissa, juoda taas liikaa punaviiniä ja tuntea itseni kauniiksi, mutta sen sijaan olen yksin kotona tuijotan työpöytäni laidalla olevaa koulukirjapinoa ja tunnen itseni vain ja ainoastaan surkeaksi. Ainahan tämän on ollut näin – aiemmin olen kieltäytynyt, sanonut ettei minusta ole sellaisiin tilanteisiin, etten nauti juhlista tai ihmisistä ja niiden syiden varjolla jäänyt kotiin. Nykyään minua harvemmin enää edes pyydetään. Olen kai kieltäytynyt liian monesti, mutta lisäksi on varmasti osoittautunut, että olen oikeasti maailman tylsintä seuraa, eikä kukaan siis halua edes yrittää. Se on jotenkin vähän ikävää, mutta myös ymmärrettävää, sillä enhän minäkään jaksa olla hetkeäkään ihmisten kanssa, jotka eivät kiinnosta minua lainkaan.

En haluaisi taas valittaa (vaikka inhoankin uudenvuodenlupauksia, niin nyt alkaneen vuoden kunniaksi voisin vaikka luvata, että pidän turpani kiinni aina silloin, kun kaikki mitä haluan sanoa kuulostaa vain turhalta kitinältä), mutta kun pitkästä aikaa yksinäisyys alkaa taas tuntua oikein painostavalta, niin en voi oikein muutakaan. Miksi en ole tarpeeksi hyvä oikein kenellekään?