"En ehkä tiedä mitä tehdä,
vaikka joskus olenkin varma
ja joskus makaan aivan hiljaa
ja uskallan vain epäillä."

Minun tämänhetkinen elämäni (mitään muuta ei tunnu olevan, koska pitäisi päättää, kun kaikki odottavat päätöksiä) tiivistettynä kahdeksaantoista sanaan. Välillä olen varma, sitten kerron suunnitelmistani jollekin ja tajuan, kuinka järjettömältä kuulostan ja sitten olen taas takaisin lähtöpisteessä.

Minä haluan ja en halua, uskallan ja en uskalla ja kaikki, mitä mieleeni tulee, alkaa lopulta tuntua väärältä. Jokaiseen unelmaan sisältyy jokin "mutta", joka estää uskomasta mihinkään mitä haluaisin. Ajattelen samaan aikaan sekä järjellä että tunteella, ja jokaisessa päätöksessä on jonkinlainen ristiriita: minusta tuntuu tältä, mutta järkevintä olisi kuitenkin toimia toisin – toivoton tilanne, eikä mitään päätöksiä vaan voi tehdä niin.

Kohta on kirjoitukset, kohta on kevät ja kohta on ensi syksy, enkä minä tiedä missä olen tai mitä teen silloin. Minun pitäisi opetella ulkoa historian ja yhteiskuntaopin kirjat; keksiä, miten saan taottua päähäni lukion oppimäärän verran ruotsia niin hyvin, että saan kirjoituksista vähintään M:n mutta mielellään E:n, ja samaan aikaan päättää, mitä teen loppuelämälläni. Haluan niin paljon kaikkea (ja haluan edelleen sinne Skotlantiin), mutta pelkään niin paljon liikaa koko elämää itsessään, etten vain pysty luomaan sille mitään funktiota tästä näin vain, enkä siksi enää tiedä mitä teen, vaikka juuri nyt olisi oikea hetki tehdä edes alustavia päätöksiä. Stressaan sitä niin paljon, että alan vahingossa itkeä biologiantunnilla, kun opettaja sanoo minulle jotakin negatiivissävyistä, ja valvon yöni kelaillen mielessäni eri vaihtoehtoja, vaikka tiedän ettei se enää mitään auta, vaan saa asiat näyttämään vain entistäkin mutkikkaammilta.

Enkä minä jaksaisi ajatella tätä enää.