Koulussa oli tänään viime jakson kokeiden palautus.

En mennyt. En tiedä mitä tapahtui sille voimalle, joka auttaa minua kestämään epäonnistumisia, on tapahtunut, mutta en vain pystynyt. Puoli yhdeksältä aamulla heräsin herätyskellon soittoon ja muistin, mikä päivä tänään on ja päätin, että tätä minä en halua nähdä. En halua nähdä mitään konkreettisia todisteita riittämättömyydestäni. Tai en ainakaan tänään, koska viime aikoina olen tuntenut itseni maseentuneemmaksi kuin aikoihin, eikä minulle tee yhtään hyvää nähdä, etten taaskaan onnistunut olemaan puoliakaan siitä, mitä haluan – tai mitä minun pitäisi – olla. Siispä laitoin herätyksen pois ja kun viimein pääsin ylös sängystä, läheni kello neljää iltapäivällä. Voisin olla siitä vihainen itselleni, mutta energian käyttö sellaiseen tuntuu tuhlaukselta.

Välillä en vain ymmärrä itseäni. Sitä, miksi en vain lopeta tavoittelemasta täydellisyyttä, jota en ikinä saavuta; lakkaa vertailemasta itseäni jatkuvasti muihin ja kuvittelemasta, että voisin ikinä olla mitään hienompaa kuin mitä todella olen. Ne, jotka onnistuvat kaikessa siinä missä minä halusin onnistua, ovat ihan muita ihmisiä, eikä se, että kuvittelen olevani jotakin muuta kuin oikeasti olen, auta siihen yhtään. Minusta ei tule yhtään älykkäämpää, vaikka opettelisinkin sivistyssanakirjaa ulkoa (kyllä, olen oikeasti joskus tehnyt näin), enkä muutu yhtään kauniimmaksi, vaikka heräisin joka aamu kaksi tuntia liian aikaisin levittämään kasvoilleni meikkiä. Minun pitäisi vain oppia, että olen oikea keskinkertaisuus, koska se on minun osani, joka ei muutu vaikka kuinka itkisin sen vuoksi.

Ja se pätee myös siihen kouluun. Ei ole ihan yksi tai kaksi kertaa, kun olen viettänyt kokeidenpalautuspäiviä jossakin sopivassa piilopaikassa itkemässä surkeuttani ja menettämässä uskoani siihen, että mikään voisi ikinä muuttua. Tämä on minun osani. En ole mikään kympin tyttö, vaan se luuseri, jolle kaikki on jotenkin vaikeaa, ja johon kuuluukin suhtautua sellaisella terveellä ylenkatseella.

Näiden asioiden ymmärtäminen saa minut epäilemään paikkaani tässä koko maailmassa. Onko sellaista yleensä olemassa? En tiedä, mitä teen, tiedän vain mitä muut haluavat minun tekevän ja mitä minä itse haluan, eikä millään siitä kaikesta ole oikein minkäänlaista järkevää pohjaa. Eivät ne ole mitään toteuttamiskelpoisia ideoita, koska minä olen vain minä ja keskinkertainen aina keskinkertaista. On ollut aikoja, jolloin olen enemmän kuin mitään muuta halunnut tappaa itseni ihan vain siksi, että olen ymmärtänyt, että kaikki mitä minussa on, on jollakin tavalla väärää, ja nyt kun olen tässä tilanteessa – että minun pitäisi kaikista vioistani huolimatta yhtäkkiä muuttua joksikin sellaiseksi, jolla on oikeasti jokin funktio tässä maailmassa – palaavat sellaiset ajatukset taas väistämättä mieleen. Ja se pelottaa minua ihan suunnattomasti, koska minä muistan sen kaiken ihan liian hyvin, enkä halua niitä asioita enää takaisin. Haluan pitää elämäni ja löytää tälle kaikelle tarkoituksen.