Kirjoitan surkeita runoja ja luen kirjoja, joissa kaikki ovat onnettomia, eikä kukaan tiedä, mitä pitäisi tehdä (jotenkin sellainen vain sopii minulle). Tuhlaan aikaani internetissä, jätän läksyt tekemättä ja jos vielä kerrankin katson Tarkovskin Peilin, todennäköisesti sekoan (yhtään liioittelematta olen nähnyt sen vuoden sisään varmasti noin viisikymmentä kertaa). Tällaista minun elämäni on ja tulee melko suurella todennäköisyydellä aina olemaan, joten miksipä yrittäisin turhaan pyristellä siitä irti? Olen melkein päättänyt, ettei ole muita vaihtoehtoja kuin oikeasti alkaa kirjallisuustieteilijäksi. Se on ehkä ainoa asia, jota voisin kyllin uskottavasti toteuttaa.

Eilen olin todistamassa CMX:n 30.:ttä Tavastian keikkaa. Huusin ääneni käheäksi, tallasin takana seisovan jaloille ja Vanhan talvitien kohdalla olisin voinut vain sulaa lätäköksi lattialle. "Menen nukkumaan ja toivon, etten enää koskaan herää kevätpäivään raastavaan", se laulaa minun ajatukseni kaikille niille ihmisille, vähän samalla tavalla kuin Morrissey lauloi kaksi vuotta sitten Kaapelitehtaalla että "can you please stop time, can you stop the pain?", ja 17-vuotiaan teiniangstissani ja siinä tunteessa, kun näkee jumalansa muutaman metrin etäisyydeltä, minä en voinut muuta kuin itkeä (seisoin eturivissä, suoraan sen edessä ja toivoin, että se huomaisi ja ymmärtäisi miten paljon sillä kaikella on oikeasti merkitystä). Eilen en itkenyt, mutta pitkästä aikaa tunsin oikeasti eläväni. Pitäisi kai hankkiutua kuuntelemaan live-musiikkia useammin, se saa aina kaiken näyttämään jotenkin paremmalta.

Kello lähestyy taas kahta, eikä minulla oikeastaan ole mitään sanottavaa, ei mitään kirjoittamisen arvoista, mutta välillä on vain pakottava tarve sanoa edes jotain. Minun piti ihmetellä, miksi tunnen itseni taas näin surkeaksi, vaikka sellaisen piti olla jo ohi, mutta tätä kirjoittaessani ymmärsin, että se kai kuuluu vain asiaan. Tällainenhan minä olen: pyörin puoli yötä sängyssä saamatta unta ja mietin, miksi ja milloin kaikki alkoi mennä vikaan, vaikka oikeastaan mikään ei kai tähän päivään mennessä edes ole vielä mennyt kunnolla vikaan. Minä vain haluan kuvitella niin. Välillä minusta tuntuu, että haluan tuntea itseni surkeaksi, kun itken miten väärältä kaikki tuntuu, vaikka oikeasti minun elämäni taitaa olla ihan juuri niin hyvä kuin se pystyisi tässä tilantessa ja näillä eväillä olemaan. Mutta en minä sitä tahallani tee. Jotenkin kaikki vain tapahtuu, enkä oikein saa otetta edes siitä mitä tunnen.

Tällä hetkellä tuntuu lähinnä tältä:



Ja se tarkoittaa vain sitä, että olisi taas aika ryhdistäytyä.