Lukion ensimmäisen vuoden loppuun saakka minulle oli selvää, että minusta tulee toimittaja. Tein sen eteen töitä, kirjoitin parikin juttua Helsingin Sanomiin ja jonkun johonkin muualle, ja olin niin varma, että kymmenen vuoden kuluttua voisin esitellä itseni politiikan toimittajaksi.

Sitten päädyin lukioon ja ensimmäisellä psykologian kurssilla olin vakuuttunut, että olin löytänyt kutsumukseni. Psykologi, tietenkin psykologi. Istuin kirjastossa ja luin Freudia; opettelin netistä ulkoa vaikka kuinka monen mielenterveyshäiriön taudinkuvat ja olin rasittava keittiöpsykologi pahimmasta päästä. Toisena lukiovuotenani tajusin – sillä kurssilla, joka käsittelee neuropsykologiaa – että ei, ei sittenkään. Kaikki mitä halusin oli ymmärtää omaa käyttäytymistäni, selvittää miksi minulle joskus tapahtui sellaisia asioita kuin minulle tapahtui, ja siinä kaikki. Täysin väärä uravalinta minulle. (Sitä paitsi olisin muutenkin ehkä maailman huonoin psykologi.)

Sitten yhteiskuntaopin opettaja kirjoitti minun lakitiedon kokeeseeni, että kannattaisi harkita oikeustieteellistä, koska olisin juuri oikeanlainen ihminen sinne (mitä se nyt sitten ikinä tarkoittaakaan). Otin asioista selvää ja tajusin, että juuri tämähän on sitä, mitä minä olen etsinyt. Päätin, että niin sen täytyy mennä, ja tällä hetkellä olen lähes yhtä varma asiasta kuin olin silloinkin. Harmi vain, että se on ehkä hankalin tie, jolle saatan lähteä, eikä minusta todennäköisesti ikinä ole pääsemään sisään edes sinne kouluun.

Salaa minä haaveilen yleisestä kirjallisuustieteestä, filosofiasta, valtio-opista ja – mikä pahinta – elokuvakäsikirjoittamisesta ja dramaturgiasta (jotka tosin ovat nyt jo poissuljettuja vaihtoehtoja, koska ymmärsin todella, että taidan oikeasti olla ihan liian kirjoitustaidoton noihin tai edes toimittajaksi, joten unohdetaan kaikki se). Haluaisin niin paljon vain syventyä johonkin kirjallisuuteen, istua luennoilla, jotka käsittelevät runoutta tai metafysiikkaa, ja olla jotenkin lapsellisen innoissani ihan vain siitä tiedosta, että saan oikein luvan kanssa omistautua niille asioille, jotka ovat tähän asti olleet minulle tärkeintä elämässä. Haluaisin Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen osastolle, haluaisin olla luomassa jotakin yhtä hienoa kuin Tarkovski tai Bergman tai Kieslowski ja kaikki muut sankarini; haluaisin ensimmäistä kertaa elämässäni olla jotakin ja pystyä vastaamaan myöntävästi sille, joka kysyy, nautinko siitä mitä teen.

Mutta samaan aikaan minä murehdin työllistymisnäkymiä, palkkanauhoja ja pitkäaikaistyöttömyyttä. Niitä kuukausia, jotka vain valuvat ohitse, eikä ole mitään mitä tehdä. Hesarin Avoimet työpaikat -sivua ja sitä tunnetta, kun huomaa, ettei oikeasti kelpaa mihinkään. Että on turha, hyödytön yhteiskunnalle ja hyödytön itselleen. Mitä minä sitten teen? Alan siivota vessoja ja myydä hampurilaisia McDonald'sissa, olla sellainen korkeasti koulutettu, jolle kaikki salaa nauraa että katsokaa, tossa on taas yksi turha maisteri. Sekö on kaikki mihin minusta on?

En ole päättänyt vielä mitään. Pari viikkoa sitten olin varma, että haen oikeustieteelliseen, yleiseen kirjallisuustieteeseen ja käytännölliseen filosofiaan, sitten kyselin asiasta yhdellä keskustelufoorumilla, jossa suunnilleen kaikki teilasivat koko suunnitelman ja sanoivat, ettei ole mitään järkeä keskittyä enempään kuin yhteen asiaan kerrallaan. "Pitäisit välivuoden ja hakisit sitten uudestaan, kun olet ehtinyt miettiä", siellä ehdotettiin, mutta sehän ei minulle käy. En halua olla syy niille tilastoille, jotka näen kun avaan lehteni aamulla, en halua että kukaan pääsee sanomaan, etten ole edes yrittänyt, kun olen pitänyt jonkun turhan välivuoden, joiden pitäisi olla kiellettyjä kaikille. En halua jossakin vaiheessa vain huomata, että olen lähestymässä keski-ikäisyyttä ja edelleen niissä samoissa hanttihommissa, jotka aloitin jo lukiosta päästessäni.