Opettajilla on sellainen mielenkiintoinen voima, että yhdessä lauseessa ne pystyvät ylistämään minua suunnilleen maailman luokan älyköksi, joka ajattelee persoonallisesti ja hienosti, ja jolla on vahva tyyli ja avaimet ihan kaikkeen mitä kuvitella saattaa, ja samalla pudottamaan minut niin alas ja saamaan minut ymmärtään, että loppujenlopuksi elämäni taitaa olla juuri niin kuin niissä minun pahimmissa painajaisissani, joissa yritän kaikkea, mutta kuitenkaan en varsinaisesti onnistu missään. Minä vain olen ja huseeraan ympäriinsä: työnnän lusikkani vähän liian monen soppaan, joista jokaisesta kuvittelen hyötyväni jotenkin, mutta lopulta kaikki osoittautuu kuitenkin pelkäksi pettymykseksi, sillä – let's face it – olenhan pelkkä toistaitoinen luuseri, joka ei ole tässä melkein yhdeksässätoista vuodessa onnistunut kertaakaan oikein missään.

"Mikäs mun ällän ylioppilaallani oikein on?" (sarkasmi?), se aloittaa kun istun ennen kokeen alkua luokan edessä ja yritän paniikinomaisesti keksiä, millaisia vaikutuksia toisella maailmansodalla oli kotimaiseen kirjallisuuteen. "Kun ei se aineistoesseekään nyt mennyt ihan suunnitelmien mukaan, enkä nyt ihan ymmärrä, mikä siinä on, kun olet niin fiksu ja persoonallinen ja sulla on niin hienoja ja mielenkiintoisia ajatuksia ja mahdollisuus räjäyttää pankki sitten keväällä ylioppilaskirjoituksissa, vaikka onhan se M:kin nyt ihan hyvä, jos...", enkä minä voi muuta kuin keskeyttää sen keskellä lausetta, selittää jotain ajanpuutteesta (joka on kyllä totta, viimeisenä yönä ennen palautuspäivää kun ei ole ennenkään tehty mitään kovin maata mullistavaa) ja todeta, etten minä todellakaan ole tyytymässä mihinkään magnaan, pois se minusta. Samaan hengenvetoon kysyn siltä, oliko se essee nyt oikeasti ihan paska ja onko minusta yleensä kirjoittamaan yhtään mitään. Se selittää, että minun tekniikkani on hukassa, että osaan kyllä kirjoittaa ja minun ajatukseni ja persoonallinen tyylini ovat vahvuuteni, mutta se tekniikka, sitä pitäisi nyt harjoitella ja varmasti pystynkin siihen, jos vain yritän. Enkä minä uskalla kysyä siltä, mitä se tarkoittaa sillä tekniikalla, koska jos avaisin suuni, alkaisin varmasti itkeä, eikä sen aika ole nyt.

Luokassa se palauttaa niitä esseitä, enkä minä halua saada omaani takaisin. 35 pistettä. Persoonallinen ote ja vahva sanoma, mutta aineiston käyttö on niin niukkaa, ettei enempää pisteitä voi siksi antaa. Tässä on vaara, että se tippuu sinne B:henkin, jos kirjoituksissa näin tekee, opettaja sanoo, ja minä toivon, ettei kukaan kuule, koska minä en ole mikään B:n oppilas, en muuta kuin niissä minun painajaisissani, jolta tämäkin alkaa nyt vaikuttaa. Kuulen, kuinka se kehuu edessäni istuvaa tyttöä, ja muutkin lähelläni olevat ovat tuntuneet saavan hyviä pisteitä. Kaikki muut paitsi minä. Ja minä toivon, ettei kukaan kuule, koska en halua ketään todistamaan minun alennustilaani. En halua niiden ajattelevan, että ole niin huono, koska minä en ole tottunut olemaan huono, vaan äidinkielenopettajan suosikki ja se, jonka tekstit luetaan ääneen luokassa ja sanotaan, että ottakaa tästä mallia.

Kokeessa istun puoli tuntia yli virallisen koeajan hiomassa oikeita sanamuotoja, miettimässä rakennetta ja esseen vastaustekniikkaa, ja saan aikaiseksi neljän ja puolen sivun pohtivan esseen, johon olen nyt tyytyväinen, mutta joka todennäköisesti palautuu minulle 35 tai 40 pisteen ja paksun punakynäalleviivauksen kanssa. Eikä se todellakaan riitä. Ei nyt, kun minulle on vuosia uskoteltu, että oikeasti osaan, ja nyt sitä ollaankin ottamassa minulta pois. Anteeks, erehdyttiin henkilöstä, et sä osaakaan, keksisit jotain muuta. Paitsi ettei minulla ole mitään muuta. Minä olen ravannut kirjoituskursseilla ja lukenut varmasti miljoonia sivuja kirjallisuutta oppiakseni enemmän, ja tulos on nyt tässä: 35 pistettä ja ylioppilaskirjoituksissa kirjoitan äidinkielestä B:n. Vähän nolona (mitä minä oikein ajattelin?) viivaan taas muutaman kohdan yli siitä listasta, jossa oli asioita, joita voisin keväällä hakea opiskelemaan: ei todellakaan mitään, mihin sisältyy kirjoittamista, koska minä en kestä epäonnistumista ja paljoa muuta ei kai ole enää luvassa.

Tiet tuntuu muutenkin taas nousseen pystyyn ihan joka suunnassa. Syksyn ylioppilaskirjoitusten tulosten selvittyä minä istuin kotona monta päivää säälimässä itseäni, olihan selvinnyt, että psykologia, jonka vielä aiemmin syksyllä kuvittelin olevan varma eksimia, palasikin minulle Ylioppilastutkintolautakunnasta vain M:nä. Eikä se riitä minulle, joten haluaisin uusintaan, vaikka toisaalta minun piti kyllä kirjoittaa keväällä psykologian kanssa samana päivänä historia, enkä enää tiedä, kumpaan kokeeseen minun pitäisi ilmoittautua. Molemmat ovat ihan yhtä huonoja vaihtoehtoja, joten ei kai auta kuin totutella siihen, että sekin meni vikaan.

Jonkun pitäisi kai opettaa minulle, kuinka epäonnistumiset kuuluu oikeaoppisesti kohdata, koska se ei suju minulta enää yhtään. Selitän kaiken pieleen menneen sillä, että olen niin pohjattoman huono ihminen, jonka kuuluukin epäonnistua, eikä siksi edes kannata toivoa mitään parempaa. Että se on tavallaan ansaittu rangaistus, enkä minä voi sille mitään vaikka kuinka itkisin ja yrittäisin pyrkiä parempaan. Minusta vain ei ole mihinkään, se on minun oma vikani ja niin tämän kuuluukin mennä.

Ja pitemmän päälle sellainen on aika kestämätön ajatusmalli.