Olen nyt viisi kertaa yrittänyt aloittaa tätä neljättä blogikyhäelmääni jotenkin tyylikäästi; kirjoittaaa jonkun hienon tekstin, joka kertoisi jotain minusta ja motiiveista, jotka tämän koko homman aloittamisen taustalla taas on, ja antaisi minusta jotenkin ihan hirveän mielenkiintoisen kuvan (mikä on aika paljon helpommin sanottu kuin tehty).
Epäonnistuin surkeasti ihan joka kerta, joten päätin, että jätän kaikenlaiset latteat aloitusmerkinnät muille ja menen suoraan asiaan:
Minä haluan löytää itseni. Ymmärtää, mikä on minun paikkani tässä maailmassa, jotta voin tehdä ihan lähitulevaisuudessa päätöksiä, jotka jollakin tavalla edesauttaisivat sen paikan saavuttamista.
Tällä hetkellä olen 18-vuotias lukiolaistyttö, joka uskoo kirjoittavansa ylioppilaaksi ensi keväänä ja pelkää sitä elämänmuutosta, joka on väistämättä edessä ihan muutamien kuukausien sisällä. Syy esimerkiksi sille, miksi nyt klo 00.16 tiistain ja keskiviikon välisenä yönä kirjoitan tätä, enkä vaikkapa yritä nukkua, kuten normaalit ihmiset tällaiseen aikaan tapaavat kai tehdä, on se, etten pysty: olen kehittänyt ihan uskomattoman stressin ja ahdistuksen siitä, etten tiedä mitä olen tai mitä minun pitäisi tehdä, tai millä tavalla voin ikinä olla hyödyksi yhtään kenellekään. Ja se tuntuu aika ilkeältä.
Se stressi ei siis anna minun nukkua; se tuntuu sellaisena kuristavana tunteena kurkussa ja saa minut toivomaan, että olisin vaikkapa 15-vuotias, enkä suinkaan lähelläkään tätä tilannetta, jossa nyt olen. Tilannetta, jossa minun pitäisi oikeasti tietää, mitä haluan elämältäni ja lähteä tavoittelemaan sitä kaikkea.
Voisin kertoa tässä jotakin taustoistani; siitä, miten rakastan filosofiaa ja kirjallisuutta, olen todella kiinnostunut politiikasta ja kuvittelen, että kirjoittaminen on ainoa asia, jota osaan oikeasti tehdä (heikolta näyttää siis, kuten joku mahdollisesti näitä sanoja lukeva saattaa huomata). Tai siitä, millaista minun elämäni oli, kun olin 15-vuotias ja vielä enemmän hukassa kuin nyt. Voisin kertoa, että tunnen jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta, enkä varsinaisesti ikinä onnistu yhtään missään, tai että jos itse saisin päättää, en tekisi muuta kuin lukisin typeriä kirjojani ja ylianalysoisin Bergmanin elokuvia.
Mutta mitäpä suotta. Vaikka kertoisinkin itsestäni kaiken, jotakin ratkaisevaa jäisi silti sanomatta. Sitä paitsi tämähän on vasta ensimmäinen merkintä, joten jotain kerrottavaa pitäisi kai jättää myöhemmäksikin.
Mutta niin. Tässä minä nyt kuitenkin olen. En tiedä, mitä tästä tulee, tai tuleeko yleensä mitään, mutta yritetään nyt viimeisen kerran. Ehkä tämä tulee olemaan pelkästään minun identiteettikriisini päiväkirja, ehkä leikin täällä jotain hölmöä pseudointellektuellifilosofia ja kirjoitan kaikesta mahdollisesta typerät näkemykseni, joita kukaan ei halua kuulla. Tai ehkä vain tyydyn pasteamaan tänne Morrisseyn lyriikoita, koska oikeastaanhan se on jo kirjoittanut kaiken sen, mitä minä haluaisin sanoa.
(Hitto, tästä taisi kuitenkin tulla juuri sellainen "lattea aloitusmerkintä", jota yritin vältellä. Ehkä jo ensi kerralla kykenen johonkin kunnolliseen. )
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti