Minulta kysyttiin, aionko vielä kirjoittaa tänne jotakin Kiinasta. Tajusin, etten tosiaan ole kertonut täällä vielä mitään siitä mistään, vaikka se oli ehkä toisiksi tärkein asia yliopistopaikan vastaanottamisen jälkeen, jonka olen ihan vähään aikaan tehnyt.

Aloitin matkani Hongkongista, jossa kaikki oli helppoa. Kontrasti sen ja manner-Kiinan välillä oli ihan valtava. Hongkongissa en osannut pelätä mitään: olin vain täysin lumoutunut siitä, että viimeinkin noin 16 vuoden odotuksen jälkeen olen oikeasti Kiinassa muutenkin kuin ohikulkumatkalla.

Kun viimeisenä Hongkong-iltanani ennen Shenzheniin lähtemistäni istuin puistossa kirjoittamassa, joku tuli utelemaan minulta, mistä olen ja mitä teen Hongkongissa. Kun kerroin sille manner-Kiina-suunnitelmistani, se sanoi, ettei minun pitäisi lähteä, koska siellä on vaarallista. Oli kuulemma ihan ehdottomasti suuri virhe lähteä yksinäisenä naisena manner-Kiinaan, ja koska aiemmin olin jo vähän pelännyt, olin sen kohtaamisen jälkeen niin kauhuissani, että hostelliin päästyäni käytin puoli yötä Hongkong-Phnom Penh-lentolippujen etsimiseen.

Jostain syystä kaikki paikat, joihin eniten haluan, pelottavat minua hirveästi. Pelkään Venäjää ja pelkäsin Kiinaa. Pelkään niitä samoista syistä kuin olen kiinnostunut niistä: siksi, että ne edustavat kaikkea synkkää, mystistä ja kiinnostavaa. Pelkään niitä, koska ne ovat maailman suurimpia maita, joiden kieliä en kunnolla osaa, ja joissa tapahtuu kaikenlaista kaikki minun pienen käsityskykyni rajat ylittävää. Pelkäsin Kiinaa niin helvetin paljon, että matkustaessani metrolla Hongkongin ja manner-Kiinan rajalle, kirjaimellisesti tärisin pelosta ja mietin, voisiko kaiken vielä perua. Mietin sen edellisenä iltana kohtaamani hongkongilaismiehen sanoja. Mietin kaikkea sitä, mitä tiesin etukäteen Kiinasta. Tiesin, etten ollut valmis Kiinalle. En minä osaa kiinaa, enkä minä tajua siitä yhteiskunnasta mitään. Tiesin vain, että se kaikki kiinnostaa minua ja siellä on paikkoja, jotka näyttävät tältä. Sillä ymmärryksellä ja puolentoista kuukauden reppureissukokemuksella olin muka syöksymässä yksin siihen surulliseen, Eurooppaa suurempaan maahan, jossa on työleirejä ja yksipuoluejärjestelmä.

Kun saavuin Shenzheniin oli ilta. Jäin metrosta pysäkillä, joka oli hostellivaraukseni ohjeissa. Ympärillä oli pimeää ja kaikki näytti ihan Kiinalta: siis siltä, miltä minä olin kaiken kuvitellut näyttävän. Oli punaisia neonvaloja ja harmaita highrise-kerrostaloja, jonkinlaista ilmassa leijailevaa ankeutta, joka vetää minua tietynlaisiin paikkoihin (niin kuin Venäjälle, Kiinaan, Ukrainaan tai asumaan Merihakaan). Oli ilta ja oli pimeää, ja kaikkialla oli ihmisiä, joista yksikään ei osannut englantia sen vertaa, että olisi voinut neuvoa minulle, mihin olen menossa. Osoitteessa, jossa hostellin piti olla, oli ovella vastassa vihaisen oloinen vartija, jonka kanssa en kyennyt kommunikoimaan. Poistuin paikalta ja menin paniikkiin; yhtäkkiä olin yksin keskellä vierasta maata ilman paikkaa, mihin mennä. (Myöhemmin minulle selvisi, että se vartija olisi ehkä päästänyt minut sisään, jos olisin yrittänyt kunnolla. Mutta silloin oli jo myöhäistä.) Vietin yöni hotellissa, jonka hinta-laatusuhde oli huonoin, johon olen koskaan törmännyt, mutta joka oli siihen hätään ainoa paikka, joka suostui majoittamaan ulkomaalaista. Seuraavana aamuna lähdin Shenzhenistä

Ensimmäisiä päiviäni siinä maassa määritti se pelko. Muistan, miten istuin Shenzhen-Guangzhou-junassa ja toivoin, ettei se junamatka koskaan päättyisi, ettei minun tarvitsisi astua ulos siitä vaunusta ja kohdata todellisuutta, josta en tiennyt mitään. Tunsin itseni täysin vieraantuneeksi siitä kaikesta, ja ne asiat, joiden vuoksi halusin Kiinaan, olivat yhtäkkiä suurin este sille, että olisin voinut tuntea itseni tervetulleeksi tai osaksi niitä tilanteita, joihin jouduin. Vaeltelin yksin pitkin niitä paikoin teollisuusalueilta näyttäviä betonikaupunkeja ja mietin, miksi teen tätä. Vastaantulevat ihmiset tuijottivat minua niin kuin minulla olisi kolme päätä tai jotain, ja yhtäkkiä en enää voinut ymmärtää, minkä vuoksi olin siellä missä olin, enkä vaikkapa surffaamassa Thaimaassa tai sukeltamassa Balilla.

Jouluaattona kaikki muuttui. Matkustin yöjunalla Guangzhousta Xiameniin, ja koska olin ihan liian myöhään liikenteessä, en voinut saada lippua muualle kuin junan halvimpaan "hard seat"-luokkaan. Matka kesti 13 tuntia, ja se olisi voinut olla elämäni tuskallisimpia kokemuksia, jos en olisi juuri siinä junassa juuri silloin ymmärtänyt, minkä vuoksi olen Kiinassa, tai minkä vuoksi olen yleensä olemassa. Puolet matkastani seuranani oli välttävää englantia puhuva kiinalainen tyttö, joka teki kaikkensa edistääkseen dialogia minun ja sen junavaunullisen kiinalaisia kanssa; puolet matkasta tuijotin ikkunasta pimeyteen ja yritin ymmärtää itseäni suhteessa siihen todellisuuteen, johon olin hankkiutunut. Oli jouluyö ja istuin ainoana länsimaalaisena junassa Guangzhousta Xiameniin ja tajusin, minkä vuoksi olin ypöyksin niin kaukana kotoa juuri sinä päivänä vuodesta, joka "kuuluisi" viettää kotona läheistensä kanssa. Olin yksin, mutta en kuitenkaan yksin – olihan ympärilläni maailman suurin kansakunta, joka kuvitelmistani huolimatta oli muutakin kuin työleirejä, yksipuoluejärjestelmää ja mystiikkaa.

En tiedä, onko tämä joku yhteiskuntatieteilijän ongelma vai johtuuko se taustastani vai siitä ikävästä tosiasiasta, että olen sielultani rasittava aktivistihippi, mutta jostain syystä näen kaiken pelkkänä politiikkana. Ihan niin kuin kaikki ihmiselo olisi latistettavissa johonkin niinkin triviaaliin ja elämälle vieraaseen, sosiaalisesti rakentuneeseen järjestelmään; ihan niin kuin se olisi tärkeintä tai suurina mihin ihminen pystyy ja jollain tavalla olemuksellista kaikessa, mitä maailmassa on. Näen maailmassa vain ideologioita ja niiden välisiä konflikteja – ja asetan itseni jatkuvasti konfliktiin jonkun minulle vieraan ideologian kanssa. Haluni matkustaa syntyi nimenomaan halusta nähdä elämää jossakin toisessa ideologiassa, erilaisessa yhteiskunnassa tai poliittisessa järjestelmässä: olen halunnut ymmärtää Kiinan kommunistista puoluetta, Kambodzan kansanmurhaa, Venäjän presidenttiä tai Vietnamin sotaa, ja matkustanut nähdäkseni, mitä ne asiat tarkoittavat käytännössä ja miksi. Kun lähdin Kaakkois-Aasiaan, selitin äidilleni ja sukulaisilleni ja kaikille muille hermostuneille, että haluan avartaa maailmankuvaani, vaikka oikeasti halusin vain tukea omille näkemyksilleni ja ajatuksilleni siitä, kuinka asioiden pitäisi olla. Maailmankuvalla ei ollut sen kanssa mitään tekemistä, vaan vimmaisella tarpeellani politisoida kaikkea ja nähdä asiat ja ihmiset vain erilaisten ideologioiden taustana.

Tajusin kuitenkin, etten halua jumittua vain yhteiskuntaan. Haluan nähdä ihmisen ja olla määrittelemättä näkemääni jollakin tenttikirjasta oppimallani termillä.  Haluan ymmärtää, miltä elämä tuntuu ja mitä on olla ihminen niissä puitteissa, jotka se, mitä kutsun politiikaksi, luo. Jos oikeasti haluaa tajuta jotain maailmankaikkeudesta, ei voi kiinnittyä pelkästään yhteiskunnallisiin rakenteisiin, vaan täytyy tarkastella sitä, mikä ihmisyydessä on oikeasti oleellista – siis ihmisyyttä itsessään.

Sen junamatkan jälkeen kaikki oli paljon helpompaa. Tai oikeastaan: sen jälkeen kaikki oli täydellistä. Lakkasin pelkäämästä. Lakkasin mystifioimasta kaikkea (vaikka se on kyllä minulle edelleen aika vaikeaa, enkä minä tietenkään voi täysin luopua omista lähtökohdistani tai kiinnostuksenkohteistani edes matkustaessani johonkin kauas) ja yritin kerätä sitä ymmärrystä, jota olisin ehkä matkani ensimmäisinä päivinä tarvinnut. Kun lähdin, kuvittelin tärkeintä olevan sen, että ymmärrän Kiinaa, vaikka oikeasti tärkeintä on se, että ymmärrän itseäni suhteessa siihen kaikkeen ja ymmärrän asioita, joiden tasolle mikään sellainen kuin yksipuoluejärjestelmä ei koskaan yllä. Kohtasin ihmiset ihmisinä, enkä minkään vieraan järjestelmän edustajina. Ensimmäistä kertaa matkoillani kiinnostuin ihmisyydestä, enkä vain sen ihmisyyden puitteista, ja pelkäsin heti paljon vähemmän kuin ennen.

En ehtinyt juuri Etelä-Kiinaa kauemmaksi. Guangdongin maakunnan tehtaat, autio New South China -ostoskeskus Dongguanissa ja aavekerrostalot keskellä kaupunkeja puhuttelivat minua niin paljon, että muurit ja terrakottasotilaat jossain muualla eivät saaneet minua innostumaan. Uutenavuonna tosin olin Shanghaissa ja join itseni humalaan amerikkalaisten, Fuzhoussa työskentelevien englanninopettajien kanssa vain eksyäkseni niiden seurasta varttitunti vuoden vaihtumisen jälkeen keskellä täpötäyttä Shanghain ydinkeskustaa (ei enää koskaan kännejä sattumanvaraisten hostellituttavuuksien kanssa yksinäisellä reppureissulla), mutta muuten pysyttelin enimmäkseen etelän tehdaskaupungeissa ja niiden liepeillä. Tunnuin olevan ainoa länkkärituristi suunnilleen kaikkialla mihin menin, mistä oli apua, koska paikalliset olivat hirveän kiinnostuneita minusta ja siitä, miksi olen jossain sellaisessa paikassa kuin Huizhou, enkä esimerkiksi Pekingissä, jossa sentään on jotain. Kaikki puheet kiinalaisten rasistisuudesta tai töykeydestä tuntuivat minusta törkeästi liiotelluilta. Ihmiset kutsuivat minut koteihinsa ja kertoivat minulle elämästään, ja vaikka massiivinen kielimuuri erotti minua ja suurinta osaa niistä ihmisistä, kaikki yrittivät olla minulle ihan hirvittävän ystävällisiä.

Keskityin tarkkailemaan jotain ihan muuta kuin yhteiskuntaa ja opin samalla yhteiskunnasta enemmän kuin olisin ikinä uskonut olevan mahdollista. Matka meni siis hyvin: yhteiskuntatieteilijä-minäni löysi aiheen, jolla yhdistetään Venäjä, Kiina, komentotalouden murentuminen, ihmisoikeudet, demokratia ja globaali poliittinen talous hienoksi Venäjän-tutkimuksen kandiksi (jonka teen ensi lukuvuonna ja hankkiudun valtsikan Democracy and Global Transformations -maisteriohjelmaan, jos ei tämän vuoden yliopistohaussa tärppää); humanisti-minäni oppi näkemään laajemmin, ja itseään kehittävä ja angstistaan irti pyristelevä self-help-minäni löysi itsestään uusia ulottuvuuksia ja oppi sietämään itseään taas vähän enemmän.

Ja se maa. Olen täysin myyty ja suunnittelen jo toista matkaa. Haluaisin Yunnaniin, Tiibetiin, Xinjiangiin ja vahvasti venäläisvaikutteiseen Heilongjiangiin. Ja koska tällä matkalla kielitaitosyistä (ja siihen liittyvästä pelkuruudesta) pysyttelin kaupunkiolosuhteissa, en malta odottaa, että pääsen kunnolla johonkin maaseudulle, ja siksi aionkin ensi syksynä kokeilla vähän kiinan kielen alkeita yliopistolla. Tiedän, että vuosi on ainakin 2016 ennen kuin voin oikeasti lähteä takaisin, mutta odotan sitä, koska niin paljon jäi kesken.




Nyt aion hetkeksi keskittyä ikävöimään sitä hetkeä, kun istuin junassa johonkin, ja kuuntelin repeatilla tätä samalla, kun ikkunassa vilisi jatkuvana jonona paikkoja, jotka näyttivät samalta kuin miltä tämä kappale tuntuu (siis jotenkin äärettömän masentavilta, mutta samalla kiehtovilta ja kauniilta ihan niin kuin kaikki maailman puoleensavetävimmät jutut).