En ole kirjoittanut yli kahteen kuukauteen.

Siinä ajassa on päätetty ensimmäinen yliopistolukukausi, heitetty hyvästit elämäni tähän mennessä parhaalle vuodelle ja matkustettu kuukausi Kiinassa.

Vuoteni vaihtui Shanghaissa. Hullu, kaunis ja avartava vuosi. Kannoin hirveästi huolta, pelkäsin arkipäiväisten asioiden hoitamista yksin toisella puolella maailmaa, stressasin ties mitä pääsykokeita ja ennakkotehtäviä ja olin ihan käsittämättömän ahdistunut isän puolesta. Kuitenkin myös selviydyin asioista, joita kukaan ei olisi odottanut minulta. Matkustin kahdesti viikoiksi yksin kauemmaksi kotoa kuin koskaan ennen ja opin siinä sivussa niin paljon itsestäni, maailmasta ja siitä, mikä minulle on tärkeää. Aloitin yliopistolla ja tutustuin hienoihin ihmisiin, joille en ole taakka, ja joiden seurassa en koko ajan pelkää jotakin. Opin kuuntelemaan itseäni ja tajusin viimein, mitä haluan ja mitä minun on tavoiteltava. Jokaisena uutenavuonna ja syntymäpäivänä lupaan muuttua paremmaksi ihmiseksi, ja nyt minusta tuntuu ensikerran siltä, että menneenä vuonna niin oikeasti tapahtui. Ainakin ihan vähän.

Vuonna 2013 väänsin itkua vietnamilaisella poliisiasemalla. Pilasin taas yhden pääsykoekevään ja kuin ihmeen kaupalla onnistuin silti. Pelkäsin kuolemaa raitiovaunussa matkalla Meilahteen. Vietin mahtavan viikon Sodankylässä. Pidin Nick Cavea kädestä (pienen hetken olin olemassa Nick Cavelle, ja se on tärkeämpi juttu kuin miltä se kuulostaa. Fyysisen olomuotonsa saanut kosketus ihmiseltä, joka on aiemmin koskettanut minua henkisesti niin monella eri tasolla). Onnistuin yliopistolla kaikessa niin hyvin, etten tiedä, miten se on mahdollista. Matkustin Kiinaan, vaikka olin ihan kauhuissani, ja metromatkalla Hongkongista manner-Kiinan rajalle kirjaimellisesti tärisin pelosta ja olin ihan varma, että olen yliarvoinut itseni ja yliarvioinut kykyni ja haukannut ihan liian suuren palan syöksyessäni yksin aloittelijana koko Eurooppaa suurempaan maahan, jonka kieltä en osaa, ja jota en muutenkaan ymmärrä.

Olen selvinnyt niin paljosta. Viime vuonna ja elämässä yleensä. Olen joskus ollut sairaalassa vain siksi, että olen pelännyt elämää niin paljon, etten olisi halunnut elää sitä, ja olen näihin päiviin saakka väittänyt itselleni, ettei mikään ole muuttunut niistä ajoista. Etten minä ole muuttunut, vaikka joskus en päässyt ylös sängystä ja nyt eksyn kiinalaisiin miljoonakaupunkeihin, enkä saa paniikkikohtauksia tajutessani, että kaikki tuijottaa, eikä kenelläkään ole yhtään yhteistä kieltä minun kanssani.

En ole enää se ihminen. En ole se ihminen, joka pelkää kaikkea, eikä onnistu missään. Helvetti, olin juuri yksin kuukauden Kiinassa, ja sen jälkeen ja ennen sitä olen vastaanottanut kavereilta ja sukulaisilta ja hyvänpäiväntutuilta pelkästään epäuskoisia huokailuja siitä, miten rohkea olen, kun uskallan tehdä jotain sellaista! Jos oikeasti olisin pelkkä elämässään epäonnistunut paskahousu, en olisi koskaan lähtenyt mihinkään. Enkä olisi ikinä päässyt vahingossa yliopistoon.

"Mul­la on sy­vä trau­ma, et­tä en kuu­lu yh­teis­kun­taan, jon­ka kes­kel­lä olen. Yri­tän­pä mil­lä ta­val­la ta­han­sa kiin­nit­tyä sii­hen, en kos­kaan on­nis­tu."

Viime viikolla luin Hesarista yllä olevat lauseet ja ymmärsin kaiken. Kahdessakymmenessä sanassa se asia, jota olen yrittänyt purkaa ja ilmaista täällä  yli kolme vuotta vajaassa parissasadassa merkinnässä. Kaikki minun pelkoni, kaikki minkä vuoksi on ollut niin vaikeaa tehdä yhtään mitään. Kaikki vaikeuteni ovat huono itsetuntoni ja pelko siitä, etten ikinä voi kuulua mihinkään; ettei tämä yhteiskunta ikinä ota minua vastaan niin kuin ketä tahansa muuta, vaan tulen aina olemaan yhtä ulkopuolinen kaikesta kuin olen ollut aina tähänkin saakka, ihan sama mitä teen. Ihan sama, opiskelenko filosofiaa vai oikeustiedettä, kun ei se kuitenkaan johda minua koskaan mihinkään. Ihan sama, olenko Helsingissä, Guangzhoussa vai Iževskissä (2015 ajattelin muuttaa sinne), kun en koskaan kuitenkaan ole osa yhtään mitään, vaan koko olemassaoloani määrittää pelkästään sivullisuuteni siitä kaikesta.

Merkityksellistä ei ollut pelkästään se, että joku osasi sanoa sen, vaan myös se, kuka sen sanoi. Kun tapasin sen ihmisen, oli elokuu 2007 ja olin "lomalla" suljetulta osastolta osallistuakseni leirille, josta en ollut kiinnostunut, mutta jolle "kuului" mennä, koska kaikki muutkin tekevät niin. Ihmiset aina muistelevat lämmöllä rippileirejään, enkä minä muista sieltä mitään muuta kuin sen, ettei kukaan muu saanut siellä minuun mitään yhteyttä kuin pappi, joka oli ihan uskomattoman cool, ja joka tuntui ensimmäiseltä ihmiseltä ikinä, joka vaikutti oikeasti ymmärtävän jotain minusta tai ajatuksistani. Kaikille muille olin vain sairas, ja ymmärtäjäni tuntui löytyvän viimeisestä paikasta, josta sitä ikinä olisin etsinyt.

En tiedä, miksi tämä tuntuu jotenkin niin lohdulliselta ja tärkeältä. Ihan niin kuin ei olisi ihan sama, ymmärsikö joku sattumalta seitsemän vuotta sitten kohtaamani ihminen minua oikeasti, vai yrittikö se vain olla mukava.

Tällä hetkellä minusta sitä paitsi tuntuu enemmän kuin koskaan ennen siltä, että oikeasti tiedän, mitä teen. En toki tiedä, johtaako sekään mihinkään, mutta oikeastaan ei edes kiinnosta. Olen löytänyt asiat, jotka eivät lakkaa innostamasta minua edes vaikka otettaisiin esiin niihin liittyvä epävarmuus, ja silloin en kai voi tehdä muuta kuin antaa mennä. Pitää mielessäni, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat tunteneet itsensä ulkopuolisiksi ja silti saavuttaneet jotain. Miksi minä en siis onnistuisi?

Kun hain nykyiseen opiskelupaikkaani, perusteluni sille eivät olleet kovin syvällisiä, mutta olen alkanut ymmärtää, miten hyvän valinnan tein, ja miten mahtavaa on, että käytännössä täysin vahingossa päädyin opiskelemaan asioita, jotka auttavat minua näin paljon eteenpäin. Olkoonkin, etten edelleenkään halua tulla kulttuurintutkijaksi (paitsi jos saisin tutkia elokuvaa, eikä siinäkään taida olla juuri järkeä), ja 1900-lukuun rajoittuva suurempi historiakiinnostukseni ei ihan aina sovi yhteen aineeni hienoisen historiapainotuksen kanssa. Kuitenkin vaikka pääasiallinen näkökulmani olisikin jotain ihan muuta, se on kaikkea muuta kuin irrallista kulttuurista tai varsinkaan historiasta, eikä mikään tästä siksi ole turhaa.

Onhan kohde kuitenkin Venäjä. Maailman suurin maa, jolla on maailman kaunein kieli ja maailman parasta elokuvataidetta. Maa, joka on niin monimuotoinen, etten vieläkään ihan käsitä sitä kaikkea. Maa, jonka historiasta suuri osa on tullut kunnolla paljastetuksi vain vuosi ennen minun syntymääni, ja josta tulee minulle esiin koko ajan uusia toinen toistaan jännempiä asioita. Maa, jonka nykytilanne on jotain niin uskomatonta ja kiinnostavaa. Tällä viikolla olen ravannut dokumenttielokuvafestivaaleilla katsomassa elokuvia siitä kaikesta (tämä oli kauneinta, mitä olen nähnyt ihan liian pitkään aikaan), ja mennyt vähän sekaisin siitä oivalluksesta, että opiskelen asioita, jotka oikeasti pätevöittävät minut käyttämään elämäni sen kaiken tutkimiseen.

Nykyinen aineeni sopii myös ihan täydellisesti yhteen maailmanpolitiikan kanssa. Sitä minä nimittäin haluan edelleen, ja tällä hetkellä aika paljon enemmän kuin koskaan aiemmin.

Viime keväänä minulla oli siitä varovainen aavistus; nyt tiedän, etten ole koskaan halunnut mitään niin paljon, eikä ole olemassa oikeampaa ainetta minulle. En tajua, miksi koskaan edes mietin mitään muuta, tai miksi annoin halujeni hukkua epäilyksiini, kun tämä lukioaikana kävi ensimmäistä kertaa mielessäni. Olen koko ajan tiennyt, että on aine, johon on helpohkosti yhdistettävissä ihan kaikki kiinnostuksenkohteeni yhteiskuntafilosofiasta dokumentaariseen elokuvaan,  ja silti olen toistuvasti antanut itseni uskoa, ettei kiinnostukseni muka olisi suurempaa kuin tähän valintaan kohdistuvat epävarmuustekijät. En ole koskaan halunnut mitään näin paljon, ja nyt kun olen viimeinkin löytänyt aiheen, josta olen riittävän innostunut, olen täysin uppoutunut siihen kaikkeen. Minulla on valmiina aihe suunnilleen kandiin, graduun ja tohtorinväitöskirjaan (ihan sama, ettei yhdenkään noista aika ole vielä hetkeen), ja tiedän täsmälleen oikeat kysymykset, jotka ovat minun tapani yhdistää Venäjä ja maailmanpolitiikka. En edes jaksa ahdistua siitä, että joudun laittamaan oikeat opintoni kevään ajaksi 99 prosenttisesti tauolle (aion tehdä vähän kieliopintojani, jotta Iževsk 2015-suunnitelmani onnistuu) ja istumaan taas ihan liian monta kuukautta kammottavassa kirjaston lukusalissa, koska nyt tiedän, minkä takia teen tämän kaiken. Tiedän, että se on sen arvoista ja tiedän, että tällä kertaa onnistun.

Elämä tuntuu aika hyvältä juuri nyt.