Olen kotona.

Olen ollut jo hetken niin, että olen ehtinyt muistaa, miksi oikeastaan lähdin (vaikka yritin ottaa tähän pehmeän laskun: Olen tehnyt kivoja juttuja, nähnyt viimeinkin sen Amourin, ollut katsomassa CMX:ää Tavastialla ja yrittänyt vain olla stressaamatta yhtään mitään). Matka oli ihana, avartava, kaikkea sitä, mitä halusin ja kuitenkin jotain ihan muuta, ja mikä tärkeintä, minä olin siellä jotain ihan muuta.

"I hope you're not one of those depressed Finns", yksi israelilaistyttö sanoi mulle heti, kun kuuli, mistä oikein olen. Sinä hetkenä oli niin helppoa kieltää kaikki, kun uskoin siihen itsekin. Jo ennen kuin lähdin, ajattelin, että muutama viikko jossain kaukana muuttaisi minut lopullisesti, ja siinä vaiheessa kun tajusin, että oikeasti unohdin angstini johonkin Helsinki-Vantaalle, luulin, että niin on oikeasti tapahtunut: Etten minä enää koskaan ole surullinen, koska olen viimeinkin ymmärtänyt, mitä on olla jotain muuta, ja nähnyt sen vietnamilaisen miehen tuhoutuneine kasvoineen ja köyhät kambodzalaiskodit, joissa minun suruni tuntui olevan jostain ihan toisesta ulottuvuudesta, ja tajunnut, ettei mulla ole mitään aihetta. Tai ettei ole oikeutta valittaa pikkujutuista, koska voisin ihan yhtä hyvin maata yläraajattomana kerjäämässä jossain Saigonin kaduilla. Rakastin jokaista hetkeä matkastani (jälkeenpäin ajateltuna myös niitä alkumatkan pettymyksen päiviä, joista jo tänne avauduin), koska kerrankin jotenkin lakkasin tiedostamasta itseni ja ylianalysoimasta jokaista tilannetta, kun yhtäkkiä vain olikin niin paljon muuta ajateltavaa kuin se, mitähän toi kassatyttökin nyt oikein ajatteli, kun puhuin niin nolosti. Olin kerrankin vapaa.

Mutta sitten tulin taas kotiin ja muistin, miten sisällötöntä elämä on. Matkalla kukaan ei tuntunut kiertävän minua kaukaa vain siksi, että lähetän ilmeisesti jotain erittäin luotaantyöntävää signaalia koko ajan. Kaikki tapaamani ihmiset olivat mulle pelkästään hyviä. Vietin monta päivää sen hyvännäköisen ranskalaisen kanssa, mutta sen lisäksi tutustuin niin moniin ihmisiin (sekä paikallisiin että muihin matkailijoihin), että kerrankin minusta tuntui siltä, etten ehkä kuitenkaan ole sosiaalisesti täysin toivoton, ja että on sittenkin mahdollista, että saatan ehkä joskus kyetä normaaleihin ihmissuhteisiin. Minua peloteltiin lähtiessä sillä, miten yksinäiseltä yksin matkustaminen tuntuu, vaikka ongelmani on kai lähinnä se, miten yksinäiseltä ja pahalta oikea elämä nyt tuntuu, kun on puolitoista kuukautta ollut kaikkea muuta kuin yksin.

En osaa tehdä tilanteelle mitään. Kun matkalla pääsin pakoon ajatuksiani, oli helpompaa heittäytyä ja luottaa siihen, etteivät ihmiset ole ystävällisiä minulle vain päästäkseen rikkomaan minut vähän myöhemmin. Kotona kaikki on jotenkin vaikeampaa, ja löydän jokaisesta minuun luodusta katsesta tai minulle sanotusta sanasta jotain, mikä paljastaa sen, miten paljon muut ihmiset minua inhoavat. Ja tiedän, että on täysin järjetöntä kuvitella mitään sellaista, kun kuitenkin tiedostan, että olen ihan just niin mielenkiintoinen, että monet tuskin oikeasti erottavat minua tapetista, joten suurimmalla osalla tuskin on mitään mielipidettä. Mutta silti pelkään sitä enemmän kuin mitään muuta. Jossain vaiheessa jokainen  järkevä ihminen kuitenkin huomaa, miten sietämätöntä kaikki on minun kanssani, ja tiedän, miten sellaiset vaiheet päättyvät.

En ymmärrä, mitä voisin tehdä. Ehkä opetella kestämään sitä, ettei ole ketään, ja matkustaa pois niin usein kuin mahdollista tunteakseni jotain muuta? Mulla ei ole mitään käsitystä siitä, miten ihmisiin tutustutaan silloin, kun jokainen ajatus päässä huutaa, että juokse pois ennen kuin on liian myöhäistä, mutta osaan kyllä varmasti järjestää itseni maailman toiselle puolelle ja unohtaa siellä hetkeksi itseni niin, että on helpompaa toimia.


Minun piti kirjoittaa tänne jokin oikein analyyttinen matkakertomus ihan vain muistaakseni, mutta kun nyt olen ollut kotona muutaman päivän, olen ihan oikeasti lannistunut siihen malliin kaikesta, ettei siitä tullut mitään. Sitä yhtä Vietnamissa vietettyä päivää lukuun ottamatta kaikki meni siis kuitenkin paremmin kuin hyvin. Olin onnellinen ja sain kiinni juuri siitä tunteesta, jota matkustamiselta odotin. Petyin Laosiin ja oman aikataulusähläilyni vuoksi kuvani Vietnamista jäi aika pinnalliseksi, mutta Kambodzassa tapahtui jotain, ja ensimmäistä kertaa elämässäni rakastuin kaupunkiin: Phnom Penh oli kurja, ankea ja täynnä köyhyyttä, mutta kuitenkin toiveikas tavalla, jota en aiemmin ole nähnyt, eikä minun tarvinnut olla siellä kuin pari päivää ennen kuin tajusin, miten fiiliksissä olen koko paikasta. Vietin siellä aikatauluni kannalta lopulta ehkä vähän liiankin pitkään, ja lopulta kyllä koin, että olen ehkä saanut yliannostuksen sitä kurjuutta, ja sitten oli päästävä jatkamaan matkaa, mutta siitä huolimatta Phnom Penh oli kyllä ehdottomasti parasta koko reissussa ja toivon, että pääsen pian takaisin. Muutenkin tässä taisi nyt käydä juuri niin kuin pelkäsin, eli ei varmaan tarvitse enää hirveästi miettiä, mihin käyttää kaikki "ylimääräiset" rahansa tulevaisuudessa... Mulla olisi jo tulevaksi kesäksikin aika hieno suunnitelma melkein valmiina, eli yksinäisyyttä hävitetään toivottavasti seuraavan kerran itäisessä Euroopassa.

Jos en siis saa esim. hermoromahdusta ennen sitä, tässä kun on taas vähän sellaiset hetket käsillä. En voi uskoa, että vuosi on muka mennyt, ja nyt pitäisi taas hakata päätään seinään pääsykoekirjojen kanssa. Yhteishaku alkaa huomenna ja aamulla pitäisi jo uusien Taikin ennakkotehtävien olla tiedossa, eli ehkä tässä ei nyt edes ehdi jäädä surkuttelemaan itseään. Olen ihan käsittämättömän paniikissa jo nyt, eikä yhtään auta, että olen siis ihan oikeasti tajunnut, että se maailmanpolitiikka on kutsumukseni, ja että sinne on tänä vuonna englanninkielinen pääsykoekirja. Luen kyllä englanniksi muuten, mutta pääsykoekirja on ehkä viimeinen kirja, jota minua kiinnostaa lähteä opettelemaan ulkoa vieraalla kielellä. Heitinkin melkein saman tien jo hanskat naulaan, kun tammikuussa ennen lähtöäni näin uuden valintakoekirjalistan, ja vaikka olenkin jo unohtanut moiset epätoivoisuudet, niin edelleen tuo kyllä vähän lannistaa. Onneksi tänä vuonna on sentään motivaatiota vaikka muille jakaa, kun viimeinkin tavoittelen asioita, joita oikeasti haluan.

Mutta huomenna siis aloitan urakan klo. 9:00. Jos koskaan rukoilisin, niin rukoilisin nyt, että voisin tänä vuonna säästyä kaikelta siltä viime vuodelta tutulta hajoilemiselta, ja viettää vähemmän aikaa itkemässä kirjaston vessassa ja enemmän aikaa lukusalissa oikeasti oppimassa niitä asioita. Turha toive, veikkaan, etenkin kun paineet on tänä vuonna moninkertaiset viime vuoteen verrattuna, enkä yksinkertaisesti tiedä, mitä voi tapahtua, jos kaikki menee taas niin kuin ennen. Selviänköhän tästä edes hengissä?