Vietnam todellakin tarjoili mulle jotain unohtumatonta:

Keskella kirkasta paivaa vilkkaalla saigonilaisella kadulla paikallinen moposankari paatti kokeilla, antaisiko minun olkalaukkuni hihna periksi, jos siihen tarttuisi tarpeeksi kovassa vauhdissa.

Ja antoihan se. Mahdollisesti myos minun onnekseni, silla jalkeenpain kelailin mielessani tilannetta, jossa hihna ei katkeakaan, eika mopoidiootti tajua paastaa irti ja seuraavassa hetkessa makaankin kadulla aivonesteet pitkin asfalttia.

Mutta laukku siis meni. En oikeasti menettanyt kovinkaan paljon: vain alle 20 euroa rahaa ja toki kalliin puhelimeni, jonka matkavakuutus kuitenkin korvaa. Selvisin siis melko vahaisilla menetyksilla. Pankkikortit ja passit ovat turvassa, kannykan sim-kortti suljettu ja rikosilmoitus vietnamilaiselle poliisille tehty hermojaraastavan saadon jalkeen. Matka voi siis jatkua, eika muuta ongelmaa kuin se, etta kannykan mukana meni heratyskello, kalenteri, laskin, musiikkisoitin, internet, sahkoposti, kartat ja aika monta tarkeaa valokuvaa, ja moiset jutut helpottaisivat elamaa aika paljon nain matkaillessa.

Mutta voi luoja, etta jarkytyin. Hetken ajan koko asia tuntui taysin ylitsepaasemattomalta jutulta, ja varkauden jalkeisen paivan makasin vain yksin pimeassa hostellihuoneessani, voin pahoin ja itkin. Pienta ylireagointia, kylla, mutta ilmeisesti tosiaan kiinnyn tavaroihini, eika tunne sina hetkena, kun tajuaa joutuneensa varkaan uhriksi, ole mitenkaan kovin loistava. Ajattelin, ettei kukaan taalla, tassa maanosassa tai oikeastaan missaan muuallakaan halua minusta mitaan muuta kuin minun olemattoman omaisuuteni tai huonoa seksia (pahimmassa tapauksessa viela molemmat). Limaiset miehet katselevat minua kuin jotain helvetin halpaa huoraa, ja keskenkasvuiset nulikat etsivat katseellaan sita hetkea, jolloin en ehka huomaa, miten menetan kaiken. Siis ihan kammottava koti-ikava ensimmaista kertaa talla matkalla. Menin ruotsalaisten poikien kanssa Burger Kingiin syomaan ranskalaisia ja kun ensimmaista kertaa moneen viikkoon soin jotain tuttua ja kuuntelin niiden poikien ruotsinkielisia juttuja, tunsin olevani turvassa.

Lopulta kaikki oli siis kunnossa. Saigonin kadut ovat taynna kerjalaisia, joten ehka se varaskin varasti selviytyakseen. Ehka se myy minun puhelimeni ja ostaa niilla rahoilla ruokaa. Mina itken sita, etten paase enaa lukemaan sahkopostiani muualla kuin nettikahviloissa, ja kadulla mua vastaan kavelee kasi ojossa mies, jonka kasvot ovat niin tuhoutuneet, etten ikina ole nahnyt mitaan sellaista ja hammennyn niin paljon, etten pysty tekemaan mitaan muuta kuin kaantamaan katseeni pois (en usko, etta pystyn ikina unohtamaan sita. Ei ehka ole oikein sanoa nain, mutta se naytti ihan kamalalta, ja koko ajan sen kasvot vaan palaa mun mieleen ja kadun sita, miten lapsellisesti vain katsoin muualle, vaikka ihan hyvin olisin voinut antaa sille vahan rahaa). Jotenkin maailmassa on siis vakavampiakin juttuja kuin minun mitaton menetykseni, joten paasen siita yli ja jatkan matkaa.

Tulin eilen siis Phnom Penhiin, Kambodzaan. Mun piti olla Vietnamissa pidempaan, mutta poliisin kanssa sahlaamiseen hukattu aika ja viikonloppuinen vietnamilainen ja kiinalainen uusi vuosi sekoittivat mun suunnitelmani, joten tulin sitten tanne etuajassa. Eika haittaa yhtaan! Odotin Kambodzaa kaikista eniten talla matkalla, koska mua kiinnostaa ihan tajuttomasti kaikki ne asiat, joita tassa maassa tapahtui viime vuosituhannen loppupuolella, ja muutenkin taa on jostain syysta jotenkin vetanyt mua aina puoleensa, joten saanpahan nyt ihan kunnolla aikaa pyoria taalla. Ja kun nyt olen vuorokauden taalla ollut, niin pettymysta ei ole ainakaan tarvinnut kokea. Phnom Penh on erittain jees ja kohta lahden Kuoleman kentille ja yritan unohtaa herkkyyteni.