Siinä se nyt siis on. Tulos minun kymmenenviikkoisesta yhtäjaksoisesta ahdistuksestani, kaatuilevista seinistä, kyynelistä kirjaston vessassa ja unettomista öistä. Ei mitään. Ei vittu yhtään mitään. Yksi sana, "hylätty", netin hakijapalvelussa, eikä yhtään mitään muuta. Monta sataa tuntia elämästä menetti merkityksensä. Ihan niin kuin en olisi edes elänyt sitä aikaa.
En ole ihan varma, olenko surullinen siitä, etten päässyt oikikseen vai pelkästään vain siitä, että tämä nyt on taas tällainen isku vasten kasvoja, mikä saa minut lähinnä kyseenalaistamaan ihmisarvoni. Koska minä en riitä. Enkä minä tiedä, miten ikinä voisinkaan riittää. Tulee ensi kevät ja tulee monta kevättä vielä sen jälkeen ja jossain vaiheessa minun on vain hyväksyttävä, etten saa elämältä mitään, mitä sitä halusin. On tehtävä asioita, joita olisi pitänyt tehdä jo vuosi sitten, ihan sama, vaikka se tarkoittaisi sitä, etten sillä tavoin voisi ikinä olla onnellinen. Onni on kuitenkin toissijaista tässä maailmassa.
En tiedä yhtään, mitä teen. Tällä hetkellä tuntuu vaikealta edes hengittää, ja ne kevään epätoivoiset ajatukset siitä, että elämä on ohi jos en pääse sisään, tuntuvat taas pelottavan ajankohtaisilta. Viime vuonna tähän aikaan olin ihan täynnä kaikenlaisia suunnitelmia, talvesta piti tulla suunnilleen elämäni paras, ja kevään luku-urakan sujua leikiten, vaan mitä muka sain aikaan? En yhtään mitään. Siperian ja Kiinan sijaan katselin toimiston harmaita seiniä, enkä ehkä koskaan unohda sitä painostavaa tunnetta, joka kulki minun mukanani koko sen ajan kun yritin lukea. Ja se onkin kai kaikki, mitä minulle jäi kuluneesta vuodesta käteen. Enkä halua, että tulevatkin kuukaudet menevät niin.
Eikä yhtään helpota, että kaikki muut alkavat viimeistään nyt saada elämästään kiinni. Vanhat kaverit muuttavat ulkomaille opiskelemaan maailman parhaisiin yliopistoihin, menevät naimisiin, muuttavat poikaystävänsä kanssa yhteen tai pääsevät opiskelemaan niihin paikkoihin, joita minäkin tavoittelin, kun itse en saa mitään otetta mistään. Asun lapsuudenkodissani, minulla ei ole enää mitään tietoa siitä, mitä pitäisi opiskella, eikä yksikään poika edes katso minua muuten kuin ehkä monen promillen humalassa. Tämä on tietenkin jokseenkin tuttu asetelma, mutta en haluaisi vain tyytyä siihen, että olen kuolemaani asti huonompi kuin kaikki muut. Olen kamalan kateellinen kaikille, sillä minäkin haluaisin pystyä johonkin, mutta niin ei vain koskaan käy, ja ensi vuodenkin luultavasti vietän tekemällä jotain turhaa työtä vain siksi, että pystyn sanomaan, että todella teen jotain.
Yritän nyt vain keksiä jotain. Päästä aamulla sängystä ylös, ja mennä katsomaan koepisteeni sieltä yliopistolta, vaikka luultavasti se vain pahentaa tätä oloa. Pitäisi myös miettiä jotain sanottavaa perheelle ja kaikille sukulaisille, jotka huomenna tästä kuitenkin kyselevät, enkä minä tiedä, miten senkään teen. Äiti hokee koko ajan, että "pääsethän sä sisään", kun se ei tunnu ymmärtävän, ettei se vaan mene niin, enkä minä tiedä, miten muka kasaan itseni ja kerron, että näin tässä nyt taas kävi. Puhelin täytynee sulkea jo nyt, en todellakaan jaksa vastata kenenkään uteluihin tai kuulla mitään vittuilua. Tein parhaani, mutta koska miun parhaani ei ennenkään ole riittänyt yhtään mihinkään, näin vain käy, enkä jaksaisi selitellä sitä mitenkään tai esittää, että tämä ei sattuisi jotenkin näin paljon.
Mulla ei ole vuosiin ollut yhtä paha olo kuin nyt.
3 kommenttia:
Ikävä kuulla, että et päässyt nyt sisään. Tiedän kokemuksesta miltä se tuntuu. Tiedän myös, miten tärkeää on jatkaa eteenpäin, ja miten hyvältä tuntuu sitten kun haluamansa saavuttaa.
Kirjoitat, miten muut menevät elämässä eteenpäin, muuttavat yhteen, avioituvat ja opiskelevat. Viiden vuoden päästä moni noista huomaa tehneensä elämänsä virheen ja toivoo, että olisi käyttänyt enemmän aikaa itseensä tutustumiseen ja sen miettimiseen, mitä todella haluaa. Olen elänyt melkein kymmenen vuotta pitempään kuin sinä ja saavuttanut jotain sellaista mitä sinä haluat. Sinulla ei ole kiire mihinkään. Olen varma, että moni blogiasi lukeva ajattelee, miten hyvä tilanteesi lopulta on. Sinulle on kaikki mahdollista! Voit hakeutua opiskelemaan mitä vaan, tapailla ihmisiä, ystävystyä, löytää elämänkumppanin, rakastua, matkustaa, muuttaa, perustaa perheen, hakea töitä, liikkua ja harrastaa. Sinulla on selvästi perhe, joka tukee sinua.
Ja mitä tulee menneeseen kymmeneen viikkoon... Olisit voinut viettää sen sata kertaa ikävämmissä merkeissä. Nyt sait uutta tietoa ja TEIT jotain. Moni ei voi sanoa samaa omasta kesästään. Tsemppiä!
Täällä toinen, joka ei päässyt oikikseen. Pahaltahan se tuntui, kun katsoin viime yönä tuloksen. Uskon kuitenkin, että muutaman päivän miettimisen ja valvomisen jälkeen asiat tuntuvat selkeämmiltä ja ahdistus lieventyy.
Katsoin blogistasi, että olisit noin 20-vuotias. Tämä kuulostaa tietysti kliseiseltä, mutta sulla ei ole vielä kiire mihinkään ja olet tosi nuori. Voisitko esimerkiksi olla tulevan vuoden töissä ja samalla opiskella avoimessa? Tai onko sulla mielessä muita opiskeluvaihtoehtoja kuin oikis?
Itse olen 26-vuotias avoliitossa asuva "täti" ja mulla on alla jo yksi amk-tutkinto. Olen näkövammainen, minkä vuoksi olen ollut toista vuotta työttömänä. En työllisty näkövammani takia opiskelemalleni alalle. Mäkään en tiedä, mitä elämässäni tekisin tai mihin kuulun.
Toivoisin, ettet väheksyisi "turhaakaan" työtä. Työpaikasta pitäisi nykyään mielestäni olla kiitollinen, kun nuorisotyöttömyys rehottaa. Mä olisin onnellinen, jos saisin vaikka vuoden pyyhkiä vanhusten pyllyjä ja vaihtaa vaippoja. Ainakin mulla olisi silloin työ.
Joo, tietenkään ei ollut tarkoitus väheksyä "turhaa työtä", ja se oli ehkä vähän hankalasti sanottu tuossa, koska en pidä mitään työtä varsinaisesti turhana. Kuitenkin, kun vietin koko viime syksyn, talven ja suuren osan keväästä lähinnä työntämässä papereita kirjekuoriin ja liimaamassa niitä kuoria kiinni, en jotenkin haluaisi mitään sellaista nyt. En tarkoita, että se työ olisi turhaa (vaikka suurin osa niistä kirjeistä varmaan lensikin lopulta avaamattomana roskiin), mutta tällä hetkellä haluaisin jotain ihan muuta; haluaisin kokea asioita ja oppia jotain itsestäni, ja kaikkien sellaisten tavoitteiden kannalta olisi "turhaa" viettää taas monta kuukautta tekemässä jotain vastaavaa työtä, joka ei loppujenlopuksi anna minulle kovinkaan paljoa. Olen kiitollinen, että olen saanut töitä, mutta nyt haluaisin siis jotain muuta, koska tässä elämänvaiheessa tällainen pysähtyneisyys tuntuu täysin kestämättömältä, ja haluaisin saada edes jotain irti tästä elosta: Matkustaa, tavata ihmisiä, opiskella ihan vain opiskelemisen ilosta, tehdä asioita, jotka jotenkin kasvattaisivat minua ihmisenä.
Ja se vanhustenhoito minusta nyt on ehkä huonoin esimerkki turhasta työstä, koska sellaisena en sitä tosiaan pidä ja kunnioitan kaikkia, jotka sellaiseen työhön pystyvät. En kuitenkaan usko, että esim. mulla olisi kuitenkaan kovin paljoa annettavaa hoitoalalla, joten sieltä ajattelin ihan yleisen turvallisuuden vuoksi pysyä poissa, vaikka sitä työtä arvostankin...
Ja periaatteessahan tässä ei kiirettä olekaan, mutta kun tunnen sellaista käsittämätöntä syyllisyyttä jo tästä yhdestä viettämästäni välivuodesta, niin se, ettei se jäänyt vielä siihen yhteen, tuntuu ihan toivottomalta ajatukselta. Varsinkin, kun mulla olisi ollut jo aikamoinen halu päästä ihan vain opiskelemaan, niin ei vain tunnu hyvältä, että tässä kävi näin.
Mutta vaihtoehtojahan mulla onneksi on. Se töihinmenokin on varmaan ihan hyvä, mutta kun mulla on suunnilleen kaikki vuoden aikana tienaamani palkat vielä säästössä, ei siihen oikeastaan ole mitään pakkoa, ja siksi huvittaisi tehdä tällä kertaa jotain muuta, kuten vaikka opiskella jotain yleishyödyllistä (tai vaikka oikeustiedettä) kansanopistossa tai lähteä talveksi vapaaehtoiseksi opettamaan korealaislapsille englantia. Ja lisäksihän mulla on paikka yhdessä ihan hyvässä skotlantilaisessa yliopistossa filosofian laitoksella odottamassa, joten sinnekin voin lähteä, jos niin päätän. Eikä tämä oikis nyt oikeastaan ole mulle mitenkään kovin intohimoinen juttu, vaan lähinnä järkivalinta (oikeasti haluaisin joitakin juttuja aika paljon enemmän kuin sitä!), joten voi ihan hyvin olla, että haen keväällä opiskelemaan jotain ihan muuta, koska mua kiinnostaa monet asiat estetiikasta venäjän kieleen ja maailmanpolitiikasta sosiaalipsykologiaan. Ongelma on siis lähinnä runsaudenpula, ja musta tuntuukin, että yritän saada lähiaikoina ajan johonkin ammatinvalintapsykologille, joka voisi ehkä auttaa minua saamaan jotain tolkkua siitä, mitä ihan oikeasti haluan.
Lähetä kommentti