Alan ehkä toipua ensijärkytyksestä.

En päässyt kouluun, mutta se on elämää, eikä oikiksen kanssa edes mitenkään harvinaista. Tämä oli minun ensimmäinen kunnollinen hakukertani, sillä vaikka silloin ylioppilaskirjoituskeväänä kävinkin pääsykokeessa, en edes ollut lukenut kirjoja kokonaan, vaan kävin vain katsomassa kokeen. Valmennuskurssillakin oli niitä ihmisiä opettajia myöten, jotka eivät päässeet ekalla kerralla sisään, joten turhaan minä kai sitä stressaan. Varsinkin, kun sain kokeesta ihan hyvät pisteet, ja ei niin kovin yllättäen tilanteen ratkaisi se yksi saamarin monivalinta, sellaiset kun minulla on yleensä tapana ryssiä. Ihan hyvin olisin siis voinut päästä sisään. Jos vaan en olisi vastannut väkisin jokaiseen monivalinnan kohtaan huolimatta siitä, ettei mulla ollut niihin kaikkiin mitään oikeaa tietoa.

 Ryhdistäydyin sen verran, että laitoin tänään ensimmäiset työhakemukset, kun satuin löytämään parikin paikkaa, joita vastaaviin töihin mulla on juuri oikeanlaista kokemusta viime vuodelta, ja mikä parasta, kummassakin niissä paikoissa olisi töitä tarjolla elokuusta alkaen kolme kuukautta, mikä sopii nyt paremmin kuin hyvin. Päätin nimittäin, että tänä vuonna aion lähteä hetkeksi pois, ja lokakuun lopussa olisi suht hyvä aika vaihtaa maisemaa (rakastan syksyä, mutta talvea haluaisin pakoon). Joten nyt vaan toivon, että ne soittaisivat ja pyytäisivät haastatteluun!

Olen myös pohtinut hakemista yhteen kansanopistoon oikeustiedelinjalle, koska 25 opintopistettä avoimesta yliopistosta, kaikkea muuta ylimääräistä ja valmennuskurssi keväällä. Rehellisesti sanottuna  en vain enää tiedä, aionko ensi keväänä hakea oikikseen. En haluaisi enää riskeerata kaikkea, enkä haluaisi mitään kolmatta välivuotta, joten ehkä kokeilen vaan sitä filosofiaa tai maailmanpolitiikkaa (sisääpääsyprosentti sinne taitaa kyllä olla pienempi kuin oikikseen) tai jotain, joten on olemassa todennäköisyys siihen, että kallis kansanopistovuosi menisi ihan hukkaan. Ja jos menisin sinne, en tietenkään voisi matkustaa. Tärkeintä kuitenkin on, että tulevaisuuteni oikeustieteen parissa ei kuitenkaan tällä hetkellä ole niin varmalla pohjalla, että uskaltaisin varauksetta syöksyä sen pariin vielä nyt. Onneksi hakuaika sinne loppuu vasta elokuun lopulla, joten ehdin sitä ennen kuulla, miten noiden työpaikkojen kanssa käy ja ehkä ajatella sen verran asioita, että tiedän, mitä kannattaa tehdä, joten pidän toki tämänkin vaihtoehdon avoinna vielä hetken.

Voisin myös lähteä Aberdeeniin, mutta... Mutta ehkä ei. Toisaalta haluaisin, mutta siihen sisältyy niin monta epävarmuustekijää, etten ehkä ole valmis siihen ainakaan vielä. Menetän toki yliopistopaikkani, jos en ota sitä nyt vastaan, mutta jos se alkaa taas jossain vaiheessa (esim. matkustettuani yksin kaukana kotoa ja kasvatettuani sillä tavoin itsevarmuuttani) tuntua ihan loistavalta idealta, niin ei se nyt ihan hirveästi maksa vaivaa hakea uudelleen. Joten tällä erää taidan jättää tarttumatta siihen mahdollisuuteen.

Tilanne ei siis ole ihan niin paha kuin miltä maanantain ja tiistain välisenä yönä tuntui. Pahinta tässä uudessa välivuodessa on se, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat; tuleeko minusta muiden silmissä syrjäytymisvaarassa oleva luuseri, vai pelkästään laiska idiootti, ja muutunko vielä huonommaksi ihmiseksi, kun lukion ja korkeakouluopintojeni välillä on ainakin kaksi vuotta. Minulle tämä tilanne on tavallaan ihan ok, ja tilaisuus hankkia taas jotain uudenlaista elämänkokemusta, mutta pelkään, ettei kukaan muu ota sitä niin. Että ihmiset alkavat puhua "helposti päälle jäävistä välivuosista" ja vähätellä jokaista minun unelmaani ja toivettani, ja luultavasti jo ihan lähipäivinä kuulen tietyiltä sukulaisilta suosittelut hakea vaikka ammattikouluun opiskelemaan lähihoitajaksi (nimenomaan lähihoitajakoulu tuntuu olevan niille joku maailman ainoa vaihtoehto, vaikka luultavasti jokainen minut edes pinnallisesti tunteva ihminen tietää, ettei minusta oikeastaan olisi siihen hommaan). Tiedän kyllä itse, että haluan opiskella, ja tämä hukkaanvaluva aika on täysin pakon sanelema asia, jolle en yksinkertaisesti vaan voi yhtään mitään, mutta luulen, etteivät ne selitykset riitä kenellekkän muulle kuin minulle itselleni.

Yritän nyt vain ajatella, ettei minulla ole mikään kiire. Ehdin kyllä opiskella, ja joku varmaan jossain vaiheessa ehtii nostaa eläkeikääkin niin paljon, että työtäkin saa tehdä ihan kyllästymiseen asti. Mulla on nyt vuosi aikaa, ja tänä vuonna aion hittovie nähdä, kokea ja tehdä niin paljon enemmän kuin viime vuonna ikinä. Olen viime aikoina lukenut lempiblogistani juttuja ihan kateudesta vihreänä ja potenut niin pahaa matkakuumetta, että se on hankaloittanut jo elämää, ja nyt ihan oikeasti aion tehdä jotain sen eteen, että minäkin saisin osani tuollaista onnea. Mulla on vieläpä kaikki viimevuotiset suunnitelmani edelleen olemassa, ja ehdin jo silloin ottaa niin paljosta selvää, että olen oikeastaan ihan hyvällä mallilla tämän kanssa. Ehkä kaikki menee siis ihan hyvin.