Alkuviikosta oli valmennuskurssin loppukoe. Siis vähän niin kuin harjoittelumielessä pääsykoetta vastaava tilanne.

Tarpeetonta varmaan edes sanoa, että kirjoittelin niin kelvottomia vastauksia, etten lopulta kehdannut edes palauttaa niitä arvosteltaviksi (jälkeenpäin luonnollisesti kaduttaa, mutta mallivastauksien avulla saan onneksi suuntaa antavasti pisteytettyä vastaukseni itsekin). Masennuin, lannistuin ja ahdistuin, ja tiistaina päätin, että helvettiäkö tästä, ei tästä kuitenkaan mitään tule, ja luovutin.

Siis luovutin oikeasti. En vain enää lukenut; jäin aamulla sänkyyn, kun olisi pitänyt juosta kirjastolle, ja oikiksen kirjojen sijaan yritin (turhaan) lueskella vähän valtiotieteellisen valintakoemateriaaleja.

Nyt olen taas sitä mieltä, että on pakko yrittää, mutta hukkasin tälllä viikolla niin monta päivää ihan vain vellomalla itsesäälissä, että taitaa olla jo myöhäistä.

Oikeusteoriahehkutukseni taitaa lopulta kääntyä minua vastaan. Siis olen edelleen sitä mieltä, että se on erittäin kiinnostavaa ja inspiroivaa, ymmärrän ne asiat ja muuta, mutta tässä vaiheessa selkeys tuntuu vaan jotenkin niin arvostettavalta asialta. On ihanaa lukea siviiliprosessia ja perheoikeutta (kyllä!), kun tekstissä ei ole mitään epäselvää tai tulkinnanvaraista, vaan voi vaan paukuttaa ulkoa jotain oikeussääntöjä ja niiden poikkeuksia. Oikeusteoria taas on niin kovin korkealentoisesti jo kirjoitettu, eikä se minusta muutenkaan ole noin niin kuin pedagogisesti mitenkään erityisen hyvää matskua, joten pelkästään sen lukeminen on kovin paljon työläämpää kuin niiden muiden. Siviiliprosessi on helpoin ja se alkaa olla mulla hanskassa likipitäen täydellisesti (niin täydellisesti kuin tässä ajassa on mahdollista), ja perhekin menee, mutta siinä on niin paljon asiaa, että sen ulkoaluku on hankalampaa. Oikeusteorian taas periaatteessa pääpiirteittäin hallitsen, mutta ne eivät vaan minusta ole sellaisia asioita, jotka opetellaan ulkoa, vaikka sitä taidetaan siitä huolimatta tällä kertaa odottaa, ja se on vaikeinta.

Puolitoista viikkoa vielä. Olen siis onneksi jo aloittanut henkisen valmistautumisen siihen, etten todennäköisesti ihan oikeasti pääse sisään vielä tälläkään kerralla. Mutta löysin yhden hyvän kansanopistolinjan tästä läheltä, ja voisin siis aloittaa oikeustieteen opinnot yliopistotasoisina jo tänä syksynä, vaikka sen varsinaisen yliopiston ovet eivät vielä aukeaisikaan. (Varmaa on se, että toista tällaista välivuotta en enää pidä. Joko menen opiskelemaan muualle kuin yliopistoon tai lähden ulkomaille vaikka vapaaehtoistöihin, mutta ei siis tosiaan tule kauppoja tällaisen uuden päämäärättömän vuoden suhteen, ei edes vaikka menisinkin töihin; en jaksa vaan olla ja katsoa, kun elämä menee ohi ilman, että saavutan tai koen varsinaisesti yhtään mitään).

Tietenkin aion siis nyt jatkaa tätä loppuun asti ja toivon sydämeni pohjasta, että minun annettaisiin kerran elämässäni onnistua jossain, mutta on hyvä alkaa jo valmistautua siihen, ettei niin tule välttämättä  käymään. Ihan vain varmuuden vuoksi. Kokeeseen on vielä noin puolitoista viikkoa, eli ehdin ihan hyvin lukea vielä reilusti yli sata tuntia, ja siinähän nyt tekee vaikka mitä  – siis myös opettelee oikeusteoriaa ulkoa ja hioo kuntoon hukassa olevaa vastaustekniikkaa.