En kadu enää mitään muuta kuin sitä, etten ymmärtänyt yhtään aiemmin, että haluan tätä oikeasti näin paljon.

Lukeminen on ihan hyvässä mallissa (tänään minusta tuntuu siltä, mutta huomenna varmaan nieleskelen kyyneleitä ja ruoskin itseäni hukkaan heittämästäni ajasta), mutta tuntuu, ettei se vaan riitä. Kun valmennuskurssilla on niitä ihmisiä, jotka ovat viime vuonakin hakeneet ja jotka minusta poiketen tekivät kaiken jo silloin ihan kunnolla, eivätkä kuitenkaan päässeet sisään, tuntuu niin kovin hankalalta uskoa itseensä. Varsinkin kun ensimmäisten viikkojen aikana en käyttänyt aikaani kovinkaan tehokkaasti, sillä vaikka istuinkin kirjastolla melkein kellon ympäri, kirjoitin hitaalla tekniikalla muistiinpanoja ja käytin suuren osan ajasta vain epätoivoni lietsomiseen ja jahkailuun siitä, onko tämä ihan oikeasti minun juttuni vai ei.

Ja nyt tiedän, että se on. Haluan tätä, enkä siksi, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat, vaan siksi, että tarvitsen tätä itse. Haluan tätä itseni vuoksi; siksi, että sillä koulutuksella voisin tehdä asioita, joista saisin jonkinlaisen täyttymyksen, ja joita pidän tärkeinä en vain itseni vaan tämän maailman kannalta.

Mutta miten?

”Jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hänellä on oleva yltäkyllin; mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin, mikä hänellä on.”

En ole mitenkään erityisen fiiliksissä Raamattu-sitaateista juuri missään yhteydessä, mutta tuohon (Matt. 25:29) tiivistyy kätevästi koko maailmankatsomukseni ja ennen kaikkea se asia, jota eniten pelkään elämässä.

Se, että kuuluu jatkuvasti siihen joukkoon, jolla ei koskaan voi olla yhtään mitään.

Kun ajattelen elämääni, muistan lähinnä epäonnistumisia. Muistan, että kaikki mitä olen koskaan toivonut, on aina kariutunut johonkin viimeistän viime metreillä. Kun ajattelen elämääni, mieleeni ei tule yhtäkään asiaa, jossa kaikki olisi ihan täydellistä; kaikessa alkaen minun persoonastani päättyen kouluun, harrastuksiin ja perheeseen on jokin särö, joka vaikuttaa enemmän kuin sen toivoisi vaikuttavan. Kaikki on ollut aina edes vähän pielessä, ja jokainen unelmani on päättynyt katkeriin kyyneliin.

Ja nyt. Taas olen tässä tilanteessa. Taas haluan jotain niin paljon, että minun on vähän vaikea edes ymmärtää sitä. Ja elämänkokemukseni vuoksi minusta tuntuu, ettei tämä vaan voi päättyä hyvin.

Olen kaikessa aina huonoimpien joukossa. Olen ruma, tyhmä ja vitun huono ihminen. Minulla ei ole oikeita ystäviä, en ole ikinä seurustellut ja aika monet pitävät minua luultavasti aikamoisena surkimuksena. En osaa mitään, en ole mitään ja isäni vaimo vihaa minua. Olen aina epäonnistunut kaikessa, eivätkä asiat koskaan mene oikein.

Tuntuu, ettei tämäkään ole mahdollista. Tuntuu, ettei mikään, mistä minä uneksin, ole koskaan mahdollista. Ne ihmiset, jotka saavat haluamansa, ovat erikseen, ja sitten olen minä, jolle ei vain koskaan tapahdu mitään hyvää, vaan asiat vain päinvastoin tuntuvat menevän toisinaan oikein erityisen huonosti. Tunnen tyyppejä, joilla tuntuu olevan ihan kaikki, ja jotka tuntuvat aina saavan kaiken, ja tiedän, että sellaisia tyyppejä kilpailee minun kanssani myös siitä samasta koulupaikasta, joten on mahdotonta, että minulla voisi olla mitään oikeita mahdollisuuksia. Siksi, ettei mikään ole koskaan toiminut, mikään ei tule ikinä toimimaankaan, päinvastoin.

Muistan, kun viimeksi hain johonkin kouluun näin tosissani ja vakavasti. Uskottelin jatkuvasti itselleni, että olisi ihan mahdollista päästäkin sinne, mutta kun tulosten julkistamispäivä koitti, romahdin ihan täysin, kun kaikki meni tuttuun tyyliin, ja seuraavana syksynä aloitin lukion Kallion lukion sijasta kaupungin surkeimmassa lukiossa, jonne ei silloin vapaaehtoisesti halunnut kukaan.

Minusta tuntuu, etten kykene asettamaan realistisia tavoitteita. Että toivon aina liikaa ja saan itseni jossain vaiheessa uskomaan, että ne toiveet voisivat joskus toteutua, ja sitten tulen oikein ryminällä alas sieltä pilvilinnoista, kun paljastuu taas, että toivoinkin jälleen kerran ihan liikoja.

Tuntuu, että koko tulevaisuuteni on määritelty jo ennalta kaiken menneen perusteella. Ahdistun aina, kun luen jotain tilastoa tai tutkimusta, jossa tällaisiin asioihin otetaan kantaa, koska ne tuntuvat jotenkin todistavan, etten voi saada mitään mitä haluan, koska haluan liikaa. Olen entinen mielenterveyspotilas, peruskoulun päättötodistukseni ei ole kovin häävi (näihin kahteen ensimmäiseen kohtaan sisältyy tietty kausaliteetti) ja olen yksin, ja tilastojen valossa tuntuu siltä, että ainoa realistinen kehityssuunta tästä on päätyä johonkin syrjäytyneiden nuorten pelastusohjelmaan.

Pelkään siis, etten voi päästä sisään sinne kouluun vain siksi, että olen minä. Siksi, etten koskaan ennenkään ole päässyt mihinkään mihin olen halunnut. Pelkään, etten vain osaa asettaa oikeita tavoitteita ja sen vuoksi joudun aina pettymään (vahinko vain, etten minä pysty tyytymään yhteenkään tavoitteeseen, joka olisi matalampi kuin ne, joihin nyt olen pyrkinyt. En voi olla koskaan onnellinen tyytymällä jotenkin vähempään), niin siis nytkin. Pelkään, ettei mikään, mitä teen riitä, koska aina on niitä, jotka saavat sen kaiken olemalla vain ihan yleisesti parempia ihmisiä kuin minä. Luen kymmenen tuntia päivässä ja näen yöt unta valintakoekirjoista, mutta silti joku muu saanee ne koulupaikat, koska minun elämäni ei kuulukaan mennä hyvin.