Ehkä mun täytyy kokeilla tätä seuraavaksi.

Aikaa on kuukausi ja neljä päivää, ja elämänlaatuni huononee tasaiseen tahtiin ajan vähentyessä.

En saa enää nukuttua, vaan pyörin puoli yötä sängyssä ja mietin mahdollisia skenaarioita, joissa jokaisessa kaikki menee ihan päin helvettiä.

Yritän saada itseni uskomaan, että oikeusteoria kääntyy vielä ihan tosissaan minun edukseni, sillä olen ollut aistivinani sellaista yleistä tyytymättömyyttä siihen opukseen vähän joka puolella, ja useimmat henkilöt, joiden kanssa olen asiasta keskustellut, eivät ole olleet siitä kovinkaan innostuneita. Jos siis osaisin sen kaiken todella niin hyvin kuin kuvittelen osaavani, voisin ehkä erottua edukseni.

Mutta se on vain yksi kirja. Siviiliprosessi on myös ihan ok; selkeää, luettavaa ja ymmärrettävää tekstiä, ja paikoin ihan mielenkiintoistakin. Kykenen ehkä oppimaan senkin.

Mutta sitten. Perhe ja perintö, ei luoja. Melkein 500 sivua perhe- ja perintöoikeutta, repikää siitä huumoria.  En kovin paljon liioittele, jos sanon, että ei hirveästi vähempää voisi kiinnostaa.

Se on vaan niin kuivaa ja niin kestämättömän epäkiinnostavaa, etten tiedä, miten se on edes mahdollista. Jengi itkee tuolla, että oikeusteoria on korkealentoista ja huonosti kirjoitettua (ok, siihen on ehkä paikoittain pakko yhtyä), mutta ei kyllä tarvitse edes kysyä, luenko mieluummin sitä vai jotain kirottua perintökaarta.


Välillä vain iskee sellainen ihan täydellinen lamaannus. Istun jossain kirjaston lukusalissa tai kävelen aamulla bussipysäkille ja tajuan yhtäkkiä, ettei tästä tule mitään. Tulee sellainen hetkellinen hermoromahdus, kun mikään ei mene oikein ja kaikki ajatukset vaan jotenkin hajoaa johonkin. Menen vääntämään itkua jonnekin kirjaston hyllyjen väliin ja haluan vain päästää irti ja luovuttaa, lakata tavoittelemasta yhtään mitään.

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että elämä on ohi, jos en vieläkään pääse sisään. Elämä on ohi, koska en pysty vastaanottamaan enää toista välivuotta jossain surkeassa vuokratyössä, jossa olen vain kaikkien tiellä. Elämä on ohi, koska olen arvoton ihmisenä, enkä pysty hankkiutumaan edes yhteen vitun kouluun.

Mitä ihmisetkin sitten ajattelevat? Ne sukulaiset, jotka kysyivät, miksen opiskelisi mieluummin poliisiksi, kun sanoin haluavani oikikseen? Isä, joka oli olevinaan niin varma jo viime vuonna, vaikka silloin kaikki oli alusta saakka ihan tuhoontuomittua? Minun keskisuomalainen maalaissukuni, jossa yhdellä ennen minua on yliopistotutkinto, ei takuulla ymmärrä, ettei se ole niin helppoa, ja sitten voin vain kuulla loputtomia kuittailuja siitä, että pitäisi hakea mieluummin johonkin tasoiseensa kouluun, niin pääsisi joskus sisäänkin. Ei riitä, että olen itse ankara ja vihainen itselleni, vaan koko muun maailman on oltava sitä minulle myös.

Luulin, että ylioppilaskoeaika oli vaikeaa, mutta ei se ollutkaan mitään. En pysty nukkumaan, en pysty syömään, enkä pysty juuri mihinkään muuhunkaan, kelailen vaan päässä jotain kirjasta irrotettuja lauseita ja mietin, mitä kaikkea olen unohtanut ja mitä kaikkea tulen vielä unohtamaan. Lasken tunteja ja minuutteja ja yritän aikatauluttaa jokaisen päivän niin, että kaikki käy mahdollisimman tehokkaasti. Pelkään sitä pääsykoetta niin paljon, että jännitys tuntuu vatsassa jo nyt, ja tällaista pitäisi muka jaksaa vielä yli kuukausi.