Mulla oli mustasta punaiseksi vaalennetut hiukset, lempimekko, tummanpunaista huulipunaa ja tarkoitus vaikuttaa vahvemmalta kuin ehkä oikeasti olenkaan.

Näin niitä ihmisiä ensimmäistä kertaa kuukausiin, ja mä halusin, että ne unohtaisivat lukion, ja sen, miten heikko silloin olin. Kotona käytin tuntitolkulla aikaa tälläytymiseen ja kun saavuin paikalle, join kuuden euron punaviiniäni ja puhuin oikeustieteellisestä ja elokuvafestivaaleista ja Taikin pääsykokeista ja Trans-Siperian radasta ja kaverini taidenäyttelyn avajaisista ja yliopistosta ja Skotlannista ja kaikista niistä muista asioista, joita haluaisin ihmisten minusta näkevän kaiken sen sijaan mitä ne minusta todellisuudessa näkevät. Ajattelin, että menen sinne ja näytän, miten vahva oikeasti olen.

Sitten joku kaivoi esiin absinttipullon, ja jossain siinä kolmannen ja neljännen shotin välillä peli oli täysin menetetty (muistin taas, miksi inhoan humaltumista: Minun täytyy saada kontrolloida kaikkea ja kaiken aikaa, ja kun juon, kaikki hallinta yhtään mistään katoaa, ja alan muistuttaa erehdyttävästi sitä yhtä Studio Julmahuvin sketsiä, eikä siitä ole oikein koskaan tullut kovin hyvää jälkeä). Vahvuuteni valoi kurkustani alas samaa matkaa sen myrkyltä maistuvan litkun kanssa, ja yhtäkkiä maalman paras idea olikin ottaa esiin sellaisia otteita elämästäni, joista en oikeasti välittäisi puhua.

Toisaalta se saattoi olla myös ihan hyvä asia. Mulla on kummallisen kevyt olo, sillä sinä iltana kuulin niin monia asioita, jotka todistavat vääräksi kaiken, mitä olen kuvitellut. Eivät ne halua minulle mitään pahaa. Merkitsen niille jotakin samalla tavalla kuin ne merkitsevät minulle, vaikka typerä vainoharhani pakottaakin minut aina kuvittelemaan ihan kaikkea muuta jokaisesta ihmisestä tässä maailmassa (tälle on varmaan pakko tehdä jotain, mutta viimeksi kun yritin, käteeni lyötiin resepti antipsykoottisiin lääkkeisiin, vaikka tiedän, etten tarvitse mitään sellaista. En ole missään helvetin psykoosissa, minä vain ajattelen liikaa ja ylitulkitsen siksi asioita, joten jonkun pitäisi vain neuvoa minulle, miten sellainen lopetetaan). J ei huomannut minua siellä junassa. S ei juossut pois minun vuokseni. M olisi halunnut matkustaa minun kanssani toiseen maahan, mutta minä en kertaakaan vastannut puhelimeen, vaikka se on soittanut minulle ainakin viisi kertaa tänä syksynä (ja nyt se on jo myöhäistä, sillä kohta se on jo armeijassa, eikä sitten ole aikaa). O halusi oikeasti nähdä minut, mutta kun se lukion jo keskeytettyään tuli sinne kerran käymään, olin luultavasti ylimmän kerroksen pimeimmässä nurkassa kuuntelemassa itkuvirsiä, eikä kukaan koskaan löytänyt minua (enkä edelleenkään vastannut siihen puhelimeen – voisinko nyt tästä vaikka viimein oppia, että joskus se ehkä kannattaisi?), joten se ei ollut silloin mahdollista.

Ja niin monta muutakin asiaa todistamaan minulle, että oikeasti olen pelkästään hölmö. Hölmö ja hankala ihminen siksi, että minun kanssani on välillä vaikeaa olla ihan vain koska olen niin ujo, eikä suinkaan siksi, että olisin pelkästään vastenmielinen ja inhottava – kukaan ei vaan saa minusta mitään otetta, koska teen siitä itse niin hankalaa. Pakenen ja sulkeudun, ja sitten odotan, että joku pystyisi tekemään minun kanssani yhtään mitään. Jotkut ovat kyllä yrittäneet, ja kiitokseksi siitä minä alan vain kuvitella niidenkin inhon, vaikka oikeasti olen vain ja ainoastaan omalla toiminnallani pilannut kaikki niiden antamat mahdollisuudet. Ne ovat yrittäneet, ja kerta toisensa jälkeen minä olen tehnyt jokaisen yrityksen turhaksi. Ihan niin kuin näin olisi käynyt joskus ennenkin.

Enkä oikeasti tajunnut, että olen enää ihan näin paha, vaikka tietenkin tiesin, että ihmispelkoni on ehkä jonkinasteinen ongelma. Luulin vain, että olisin viimeinkin oppinut elämään sen kanssa oikein.

Humalassa vuodatin niille kaiken tästä tyhjyydestä toivottomaan ihastukseen, josta en vieläkään päässyt yli, eikä kukaan silti ollut minulle yhtään ilkeä. Olisin vain halunnut pysäyttää ajan siihen hetkeen, kun itkin sen yhden olkapäätä vasten, ja se silitti minun hiuksiani ja kaikki oli niin kuin kaiken pitäisi aina olla: Ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin tarkoitin kenellekään yhtään mitään. Ja ihan sama, miten monta promillea alkoholia minun tai niiden muidenkaan veressä silloin oli. Pääasia on, ettei kaikki olekaan ainakaan ihan niin huonosti kuin luulin.

Mutta se juominen. Sai muuten olla vitun viimeinen kerta, se on niin nöyryyttävää, etten kestä (en edes, vaikka kaikki muutkin olisivat vähintään yhtä pahassa kunnossa). Toivoin, että olisin tällä kertaa saanut edes sen maailmankaikkeuden hirveimmän krapulan, jotta olisin oppinut siitä jotain, mutta ehei – seuraavana aamuna voin paremmin kuin koskaan, vaikka olisin ansainnut todella pahan opetuksen siitä, miten hölmösti käyttäydyin. 


En vain tiedä, miten saan tämän kestämään. En halua tuhota tätä enää kertaakaan.