Suurin ongelmani on se, etten taida tajuta, mitä oikein puhun.

Minä en halua mitään pahaa kenellekään. Tarkoitukseni ei ole loukata, satuttaa, saada ketään tuntemaan itseään typeräksi tai yhtään mitään muutakaan sellaista. En halua olla ilkeä, tahditon tai muutenkaan ärsyttävä, vaan ihan vilpittömästi toivon vain hyvää kaikille.

Sitten avaan suuni, kuvittelen sanovani jotain täysin merkityksetöntä ja kommentoivani jotain yhdentekevää, josta kenenkään ei pitäisi loukaantua. Paitsi että joku kuitenkin loukkaantuu. Aina. Välillä tuntuu, että minulla on oltava jokin neurologinen häiriö tai aivovamma, joka aiheuttaa sen, että puhunkin jotakin ihan muuta kuin mitä olen ajatellut puhuvani, enkä vain itse tajua sitä. Etteivät äänihuuleni tottelekaan aivojeni lähettämiä käskyjä, vaan latelevat loukkauksia, jotka saavat kaikki minun ympärilläni olevat ihmiset suuttumaan, enkä minä itse tajua yhtään, mitä teen. Sitten vain käy niin, että kaikki tuntemani ihmiset suuttuvat minulle yksitellen ja valittavat, miten minä aina annan ymmärtää, että pidän niitä ihan helvetin tyhminä tai muuten vaan satutan pelkästään sanoilla, enkä oikeasti ymmärrä, mitä teen väärin. Kun en minä ole tarkoittanut mitään pahaa. Ikinä.

Välillä tuntuu, että pelkästään minun olemassaoloni on väärin. En ikinä ole elänyt niin, ettei olisi jotakuta, jonka elämästä teen vaikeaa ihan vain sillä, että olen, enkä minä enää tiedä, mitä voin tehdä toisin. Kukaan ei ikinä vastaa minulle, kun kysyn, mitä olen tehnyt väärin, enkä ihan oikeasti ymmärrä sitä itse. Kun tiedustelen, että mitähän väärää nyt olen mahdollisesti taas sanonut, jotta olen jälleen kerran saanut loukattua kaikkia, se olenkin yhtäkkiä minä, joka on taas naurettava ja suuttuu ilman aihetta. Ensin ne kiljuvat minulle, että taas puhun niin kuin pitäisin niitä tyhminä, ja sitten kun kysyn, mitä sellaista olen sanonut, että moinen käsitys on päässyt syntymään, ne alkavatkin valittaa, että taas minä suutuin turhasta ja voi vittu, kun olet typerä, kun alat aina itkeä joutavista.

Ongelma on, etten minä tiedä, mitä väärää teen tai varsinkaan sanon. Se ei ole minun tarkoitukseni, mutta niin vain aina ihan väistämättä käy, ja alkaa olla aika hermoja raastavaa, kun en enää tiedä, voinko sanoa yhtään mitään niin, etten saisi jotakin suututettua.

Parempi varmaan alkaa ollakin vain sanomatta enää yhtään mitään ja tapaamatta ensimmäistäkään ihmistä vapaaehtoisesti. Minusta ei vain ole toimimaan ihmisten kanssa, en kykene siihen, vaikka kuinka yritän, joten varmasti parempi, etten enää edes yritä, niin saataisiin ainakin minimoitua sen aiheuttamani mielipahan määrä.