Elokuva-arkistossa eilen maailmankaikkeuden kaunein elokuva, eli seitsemän tuntia unkarilaista ahdistusta (se kesti oikeasti seitsemän tuntia ja ylikin, eikä niin pitkä aika ole ikinä ennen mennyt niin nopeasti), ja minä halusin itkeä ihan vain siksi, että se oli niin kaunista. Mihály Vigin musiikkia ja  mahdollisimman pitkiä ottoja, jotka kuvasivat vain ihmisiä kävelemässä ja juuri kommunisminsa menettäneen Unkarin maaseutua, joka näytti niin slaavilaismelankoliselta, että minä, joka rakastan kaikkea slaavilaista ja kaikkea melankolista (ja varsinkin kaikkea slaavilaismelankolista), en voinut muuta kuin yrittää olla sulamatta lätäköksi lattialle ihan vain silkasta ihastuksesta.

Peter von Bagh istui kolme penkkiä minun vasemmalla puolellani (harmi, etten kuullut sen puhuvan, koska sen äänen kuuleminen olisi ollut ehkä ainoa keino todistaa havaintoni oikeaksi)  ja minun vieressäni joku kirjoitti koko elokuvan ajan muistiinpanoja vihkoonsa ja leikki kuulakärkikynällä niin, että jos en olisi ollut niin ihastuksissani, ja jos teatterin penkki ei olisi painanut niin pahasti selkää, olisin varmasti kommentoinut jotakin ikävää siitä, miten on parempiakin paikkoja kirjoittaa kuin täysi elokuvateatterin sali. En kestä sitä, että sinne täytyy tulla syömään/lähettämään tekstiviestejä/keskustelemaan kaverin kanssa/laita jokin muu sopiva sijaistoiminto tähän, koska joku saattaisi oikeasti olla kiinnostunut, ja onhan se nyt jotenkin vähän epäkunnoittavaa. Voi olla, että olen vaan sellainen vitun ärsyttävä popcorn-natsi, mutta eihän kukaan mene teatteriinkaan  leikkimään tai edes syömään (eihän?), enkä ymmärrä, minkä vuoksi elokuva olisi yhtään sen arvottomampi taidemuoto, ainakaan jos puhutaan mistään yhtään Scary Movieta taiteellisesti kunnianhimoisesta materiaalista, joten miksi? Ei kai kaikkialla tarvitse esim. syödä, ja voi mennä vaikka ravintolaan, jos tekeekin mieli lounastaa, tai pysyä kotona, jos elokuvan katsomisen sijaan huvittaakin enemmän näpytellä tekstiviestejä tai naksutella kynää? Ymmärrän toki, että joillekin teineille voi olla mahdotonta edes yrittää käyttäytyä asiallisesti, mutta aikuiset ihmiset, ihan oikeasti hei.  

Yöllä raahustin kotiin ja ymmärsin, että nyt minun on pakko matkustaa Unkariin, vaikka tiedänkin, että Budapestissa tuskin näyttää samalta kuin sen elokuvan kylässä. Mutta minä haluan sinne silti (tavoitteeni on muutenkin kiertää kaikki entiset neuvostotasavallat jossakin vaiheessa – mieluiten pian – joten tietysti minun täytyy nähdä se), siksikin jo, että muistan kuinka se vanha, unkarilainen mies, joka joskus opetti minua soittamaan viulua (huonolla menestyksellä, mutta se oli kyllä oma vikani), kertoi minulle kerran sen kauneudesta. Enkä minä vain voi jättää mitään kaunista näkemättä.




Kello lähenee taas aamuyötä, ja minä kirjoitan tätä, vaikka pitäisi kai jo nukkua. Kirjoituksiin lukemiseni ei edelleenkään näytä kovin hyvältä. Tai siis olen kyllä edistynyt, mutta tärkein asia, jonka viime viikolla opin on, ettei esihistoria tai antiikin Kreikka voisi vähempää kiinnostaa minua ainakaan tällä aikataululla. En jaksaisi lukea mistään antiikin kylpylöistä tai keräily- ja metsästyskulttuurista, vaan haluaisin tietää, miltä Tšekkosslovakia näytti ennen samettivallankumousta, tai miltä Thomas Ferebeestä tuntui pudottaa atomipommi Hiroshimaan ja aiheuttaa kaikki se tuho. Lukeminen asioista, jotka kiinnostavat minua vähän liian vähän, alkaa jo käydä hermoille, joten en tiedä, kuinka muka yleensä selviän ensi viikosta.

Mutta onneksi kirjoitukset ovat kohta ohi.