Pari vuotta sitten minusta tehtiin haastattelu yhteen lehteen: olin sen masennuksesta kertovan artikkelikokoelman sankari, joka oli selviytynyt siitä kaikesta, käynyt läpi kymmeniä terapiatunteja, kokeillut erilaisia lääkityksiä, kokenut suljetun osaston, ja lopulta kaiken sen seurauksena päässyt siitä yli hengissä ja ilman sen suurempia vammoja. Kun sitä haastattelua tehtiin, toimittaja kysyi minulta, miten minua oltiin neuvottu tekemään tulevaisuudessa. Millaisia ohjeita olin saanut sen varalle, että vielä joskus huomaan itsessäni masennusoireita, sillä "sillähän on usein tapana uusiutua", ja olisi ikävä joutua siihen tilanteeseen taas, joten kai minun jotakin piti siitä tietää.

Mutta en minä osannut vastata. Ei kukaan ikinä kertonut minulle mitään siitä, että se voisi tulla vielä takaisin, en minä edes tiennyt sellaisen mahdollisuuden olemassaolosta. Ja jos olen ihan rehellinen (tätä en tietenkään sille toimittajalle kertonut), minähän oikeastaan lopetin terapiani kesken, jätin vain menemättä sovittuihin tapaamisiin, ja kun olin tehnyt niin tarpeeksi monta kertaa peräjälkeen, kirjeet nuorisopsykiatrian poliklinikalta lakkasivat, ja ne ihmiset siellä lopettivat virallisesti välittämästä, sillä minä en enää kuulunut niiden avun piirin. Ehkä joitakin minun papereitani jäi johonkin kansioon, ja kontekstistaan irrotettuja lauseita sen psykologimiehen muistioon, joka sitten vietiin johonkin arkistoon ja lopulta hävitettiin kokonaan, mutta minä lakkasin olemasta niille ihmisille, eikä kukaan niistä ehtinyt ikinä kertoa, mitä minun sitten pitää tehdä, kun seuraavan kerran menetän yöuneni, haaveilen kuolemastani, enkä pysty muuta kuin itkemään hallitsemattomasti.

Olen alkanut miettiä sitä kysymystä taas. Mitä minun sitten pitää tehdä? On selvää, etten vain voi antautua niiden asioiden valtaan, mutta kuinka minä muka pääsen irti siitä kaikesta? Miten pakotan itseni ajattelemaan sateenkaaria ja kukkasia, kun fileerausveitsen nähdessäni käyn mielessäni läpi kaikki ne asiat, jotka voisin sillä itselleni tehdä?

Viimeaikoina olen liian selvästi huomannut, miten kaikki taas hetkittäin tuntuu samalta kuin silloin joskus. Kun luen entisiä päiväkirjojani – niitä, jotka on kirjoitettu juuri sairastumiseni aikoihin – huomaan, että voisin nyt kirjoittaa juuri samanlaista tekstiä, ja kun en yöllä saa unta, koska en itkemiseltäni ehdi, muistuu mieleen ne ajat, jolloin niin kävi jatkuvasti.

Ehkä aiheutan sen kaiken ihan itse. Pelkään niin paljon, että joudun siihen taas, joten niin käy ihan vain siksi, että pelkään. Pelkään, koska minun elämäni pitäisi oikeasti alkaa nyt. Pitäisi muuttaa, aloittaa opiskelu, löytää itsensä, hankkia uusia ystäviä ja rakentaa uudelleen kaikki se, mitä minulla tähän asti on ollut,  ja nyt pelkään, etten pääsekään tekemään sitä. Että se alusta aloittamisen ilo riistetään minulta ennen kuin se ehtii kunnolla alkaakaan, ja ensimmäisen oman kodin etsimisen sijaan joudunkin etsimään taas uutta ihmistä, joka jaksaisi kuunnella ja kertoa minulle, että elämä on oikeasti elämisen arvoista.

Pelkään, ettei minun elämäni oikeasti ikinä ala, että jatkuvasti takerrun näihin samoihin asioihin ja käyn läpi ne entiset painajaiset, joista olen jo kerran päässyt yli. Minä en halua mitään siitä elämästä takaisin, sillä olen kokenut sen jo kerran, ja nyt haluan jotakin uutta; haluan mielenkiintoisen opiskelupaikan, kauniin oman kodin ja tummahiuksisen poikaystävän, joka lukee minulle Keatsia ennen nukahtamista.

Mutta minä huomaan kaiken sen entisen itsessäni taas. Hetkittäin, keskellä täydellistä päivää, penkkareissa kuorma-auton lavalla ja niinä tunteina, jotka vietän yksin kotona. Näen kaupassa partakoneenteriä ja muistan taas, miten paljon paremmalta kaikki niiden avulla joskus tuntui, ja vajoan ajatuksiini, ihan vain hetkeksi, niin että ehdin säikähtää, että tällaisiako olen taas alkanut ajatella. Se on kuin jokin toinen ihminen minun sisälläni; joku joka jaksaa muistuttaa minua koko ajan siitä, miten elämä ei todellakaan tarkoita minulle yhtään mitään, ja kuinka olen aina epäonnistunut kaikessa, ja miten paljon parempi olisikaan vain kuolla. Se valvottaa minua öisin ja saa kyyneleet valumaan poskille, ja minä pelkään, että vajoan sen mukana taas lopullisesti siihen samaan vanhaan suohon. Minä vajoan, vaikka taistelen vastaan, ja vaikka olen nyt onnellisempi kuin aikoihin.

Eikä kukaan ikinä kertonut, mitä minun pitää tehdä, kun näin alkaa taas käydä. Mitä sitten pitää tehdä, kun alan taas vajota.