Mitä paremmin voin, sitä huonommin osaan kirjoittaa. Pelkään, että kirjoitustaitoni riittävät vain sellaisten tunteiden ilmaisuun, joita en voi ilmaista mitenkään toisin. Jos pitäisi puhua onnesta, unelmista tai kirjoittaa jostain itseni ulkopuolisesta, lauseet tulevat aina ulos huonompina kuin olen tarkoittanut. Ehkä se on sen arvoista.

Luen pääsykoekirjaa, kirjoitan esseitä Alan Garcían talouspoliittisista ratkaisuista ja vahvistun koko ajan siitä, että on ihan ok nostaa opintolainaa Perun-matkaa varten. Elämässäni keskeisintä on nykyään opiskelu ja matkasuunnitelmat maailman ääriin. Ajattelin lähteä kesällä Ukrainaan, mutta maailmankaikkeus oli siitä suunnitelmasta eri mieltä, ja viime päivinä olen lähinnä tuijottanut loputonta uutisvirtaa ensimmäisestä Venäjä-"tutkijaurani" aikaisesta kansainvälisestä kriisistä, joka koskettaa vähän kaikkia niitä asioita, joita olen opiskellut ja aion opiskella. Rakastan yliopistoa, rakastan maailmaa ja yhdistämällä ne rakkaudet aion tehdä tästä elämästä elämisen arvoista.

Olen vasta nyt oppinut unelmoimaan. En enää mieti sitä, mitä ovia kaikki valintani nenäni edestä sulkevat vaan sitä, mihin ne valinnat voivat minut johtaa. Se on kai osoitus siitä, että olen lähtenyt oikeaan suuntaan. Ettei tarvitse pelätä menettävänsä jotain parempaa, kun en voi enää menettää sitä, mikä minulle on tärkeintä. Tuntuu, että kaikki, mitä olen koskaan eniten halunnut, tulee minulle sitä mahdollisimmaksi, mitä enemmän kuljen sen virran mukana, jonka olen valinnut. Ehkä joskus vielä kuvaan dokumenttielokuvaa Kamtšatkassa tai asun Moskovassa ja kirjoitan johonkin vakavasti otettavaan suomalaiseen mediaan pitkiä raportteja venäläisestä yhteiskunnasta. Tai ehkä en, mutta ei sillä edes ole väliä nyt. Sillä on, etten ole vielä koskaan ennen ollut niin innoissani siitä, että minulla on tulevaisuus, joka voi olla muutakin kuin ennenaikainen hauta.

Olen puolessa vuodessa kehittynyt enemmän kuin viimeisessä seitsemässä vuodessa yhteensä. En tiedä, johtuuko se yliopistosta, uusista ihmisistä vai vain tavallisesta inhimillisestä kehityksestä. Luen pääsykokeeseen ja uskon, että saatan ihan oikeasti päästä sisään, eikä minun tarvitse puolen tunnin välein juosta kirjaston vessaan itkemään. Uskon itseeni ja uskon valintoihini, enkä jaksa antaa kaiken lannistaa itseäni. Ehkä sillä ei oikeasti ole väliä mitä tekee, ja ehkä elämä ilman sen kummempia tavoitteita on jollain lailla rikkaampaa, mutta minusta tuntuu hyvältä elää juuri näin. Kun on kymmenkunta vuotta vain pelännyt tulevaisuuttaan, tuntuu vaihteeksi ihan hyvältä ajatella siitä jotain myönteistä.

Tietenkin pelkään, että tämä menee ohi. Että jotain tapahtuu, ja tältä kaikelta tippuu taas pohja. Aiemmin kaikki hyvä on aina ollut liian hyvää ollakseen totta, ja tuntuisi luonnolliselta uskoa, että kaikki on taas niin. Miksi muka ansaitsisin tämän nyt, kun en ansainnut sitä aiemmin? En tiedä, en todellakaan tiedä, mutta luulen, että olen jo pelännyt tarpeeksi. Ehkä kaikki on vihdoinkin hyvin.