En enää tiedä, mitä minun pitäisi ajatella yhtään mistään.
En ymmärrä, mikä tarve elämällä on vetää matto minun jalkojeni alta aina, kun on hetken näyttänyt vähän paremmalta. Miksi kohta kymmeneen vuoteen mikään ei ole voinut olla kuukautta kauempaa hyvin ilman, että sen kaiken päättää tieto jostain sellaisesta, joka saa minut uskomaan vain siihen, että maailma todellakin on sellainen painajainen, josta ei voi herätä. Tai ehkä minä ansaitsen epätoivoni, mutta eikö sitä voitaisi aiheuttaa muuten kuin niiden vähäisten ihmisten kautta, joilla on minulle jokin merkitys?
Isällä on aivokasvain. Pahanlaatuinen, mutta ei kuitenkaan kovin suuri, ne sanovat ja väittävät, että se saadaan poistettua kyllä, ja sitten kaikki on taas niin kuin ennen. Ihan niin kuin jaksaisin uskoa. Ihan niin kuin en olisi viime syksynä kirjoittanut tuhansia sanoja sairauskertomuksia muiden ihmisten syövistä ja nähnyt, miten nopeasti kaikki sortuu. Silloin se tuntui jotenkin epätodelliselta ja kaukaiselta. Pahimmat niistä jutuista surettivat minua samalla tavalla kuin suren lukiessani jotakin kirjaa: Se tuntui vähän pahalta, mutta ei kuitenkaan oikeasti koskettanut minun elämääni mitenkään, sillä eiväthän ne ihmiset olleet minulle mitään muuta kuin nimiä tietokoneen näytöllä. Vaikeaa olla enempää pahoillaan sellaisesta, josta ei oikeasti tiedä mitään.
Ja vain muutamaa kuukautta myöhemmin yksi niistä nimistä on minun oma isäni, ja pitäisi alkaa uskoa siihen, että kaikki voi vielä joskus olla niin kuin ennen. Niin kuin en olisi nähnyt, miten hyvät ennusteet muuttuvat ensin päätöksiksi oireenmukaisesta hoidosta ja sitten kuolintodistuksiksi. Niin kuin miljoona kertaa aiemminkin siitä, minkä piti olla hoidettavissa, ei olisikin tullut pelkästään loppu ihan kaikelle.
Ja nyt se voi ihan hyvin tapahtua meille. Älä ajattele kuolemaa, sanon itselleni, mutta miten muka voisin onnistua? Oikeastaanhan en koskaan ajattele mitään muuta. Koetan keksiä jostain optimismia, mutta olen niin peloissani, että tuntuu lähinnä itsepetokselta uskoa lääkäreiden hyviin ennusteisiin ja ajatella, että todennäköisesti tämä ei vielä ole tässä. Oikeastaan en edes uskalla antaa itseni valua sille tielle, sillä aina ennenkin kaikki on päättynyt huonosti juuri silloin, kun olen yrittänyt katsoa vain eteenpäin ja ajatellut, että kaikesta selvitään.
Enkä edes uskalla miettiä, miten käy, jos tästä ei selvitä. Ja silti en voi tehdä mitään muuta kuin miettiä juuri sitä.
10 kommenttia:
Hei, voimia sinulle ja isällesi ja perheellesi!
En tiedä kuinka voisin muuten auttaa kuin toivomalla parasta täältä. (Outoa, mutta tunnistan itsestäni epätavallisen tahdon, joka haluaa auttaa jotenkin.)
Kyllä selviätte kaikesta!
Kiitos. Toivon ylläpitäminen on kai ainoa asia, jota tässä on mahdollista tehdä. Vaikka hetkittäin sekin tuntuu kyllä mahdottomalta.
Toivosta näin vielä puheenollen.
En tiedä mitä mieltä olet Jari Sarasvuosta mutta hän eräässä osassa radiosarjaansa YLE Puheessa kertoi minusta ihan toimivia ajatuksia toivosta ja siitäkin, kuinka sitä voi omassa elämässään kehittää.
Kaikki eivät ehkä tällaisesta "lööperistä" pidä ja myönnän, että välillä itsekin suhtaudun kriittisesti hänen ajatuksiinsa. Varsinkin niihin radikaaleihin yleistyksiin, jotka kivasti flirttailevat helppoudellaan.
Kuitenkin sellainen jokseenkin innostava fiilis saattaa tuosta ohjelmasta tarttua (minulle tuli ainakin yritteliäs olo :P siis siinä mielessä hän osaa kyllä hommansa) ja ohjelmaa kuunnellessa minulle tuli sinun tilanteesi mieleen, joten ajattelin vinkata – kuuntelet tai et :)
http://areena.yle.fi/radio/1859422
Hei kiitos tästä! Voin myöntää, että mulla on ollut ihan suhteellisen vahvat mielipiteet Sarasvuon jutuista, ja ne eivät tosiaan ole olleet mitään kovin positiivisia. En siis ehkä ikinä olisi altistanut oma-aloitteisesti itseäni sen jutuille radiosta, mutta nyt oli pakko kokeilla. Onneksi, nimittäin tämä koko ohjelmakonseptihan on ihan mahtava! Tunti pelkkää monologia ei ehkä lähtökohtaisesti vaikuta kovinkaan kiinnostavalta seurattavalta, mutta kun tämä kuitenkin tavallaan ajattelee ääneen ja tekee sen tavalla, johon joku tympeä jyrkkiin vastakkainasetteluihin perustuva keskustelu ei välttämättä koskaan pääse, niin eihän tästä voi kuin innostua. Ihan sama, miten eri mieltä Sarasvuon kanssa olisi kaikesta, sillä siitä huolimatta tuo on ihan mielettömän inspiroivaa kuunneltavaa, joka pakottaa kuulijansakin ajattelemaan ja aiheuttaa nimenomaan sellaista innostavaa fiilistä. Ja tässä yhteiskunnassa kaikki, mikä edistää ihmisten omaa ajattelua, ei voi millään muotoa olla mitään muuta kuin hyväksi, oli tyypistä sen kaiken taustalla sitten mitä mieltä tahansa.
Ja pakkohan se on myöntää, ettei tuota nauhaa ehtinyt kulua kuin kolme minuuttia, kun se oli jo lyönyt tiskiin minun tilanteeni perusongelman: Menneisyydestä tulee vankila ja tulevaisuudesta harhaa, niinhän minulle on kai käymässä. Kyllä tosiaan siis tuli oma elämä mieleen ja sellaisia näkökulmia, joita en ehkä tässä näköalattomuudessani ole kyennyt ymmärtämään. Yllättävän hyviä ajatuksia muutenkin – pitäisi kai opetella katsomaan maailmaa jotenkin muutenkin kuin joidenkin vasemmistolaislinssien läpi, niin voisi yllättyä, kun sellaisetkin ihmiset, jotka ovat joskus tuntuneet toimivan lähinnä rahankiilto silmissä, saavat aikaiseksi toisinaan jotain aidosti järkevää ja pystyvät jopa ajatuksiin, joissa on ihan oikeasti jonkinlaista substanssia.
Meni samantien kuuntelulistalle muutkin jaksot tuosta sen ohjelmasta; tämähän on melkein yhtä hyvä kuin Tuomas Nevanlinna ja Jukka Relander puhumassa aiheen vierestä Radio Helsingissä!
Voi että, minä omalla tavallani rakastan sitä, kun joku oikeasti pitää minun ehdotuksistani :D Yleensä jos kavereille ehdotan jotain tällaista tai vastaavaa, että "kuunnelkaa / kattokaa / lukekaa tämä juttu", niin ne vaan sanoo, ettei kiinnosta tai jopa "en mä ymmärrä noin vaikeita asioita". Voin sanoa, että olen imarreltu nyt^^ Jukka Relanderia ja Tuomas Nevanlinnaa en ole kuunnellut, koska en ole kuunnellut tuskin minuuttiakaan Radio Helsinkiä :(
Jos muistat ja jos muistan itse oikein, niin kirjoitin sinulle joskus syksyllä sen minun onnettoman ylppäreissä tapahtuneen filosofiamöhläyhksen aikoihin, että aloin lukea Robert Musilin "Mies vailla ominaisuuksia". Ehkä jo vähän hitauttani tässä häveten voin tunnustaa, että nyt vihdoin sain sen loppuun :D Aivan loistava, ironinen, moniääninen ja historiallinen teos. Suosittelen.
Ja jos oikein muistan niin sä kirjoitit silloin, että tiedät ja omistat kyseisen teoksen :D Vieläkin ihmettelen sitä, koska vaikka olen siitä puhunut äidinkielen tunnilla ja ties missä, olet edelleen ainoa, joka on tiennyt sen. Ei välttämättä säväytä sinua, että satut tietämään jonkun random kirjan, jonka minäkin tiedän, mutta muhun sun kirjallisuustietämys iski :D Tämän pienen, erikoisen yksityiskohdan halusin nostaa esille.
Kun aihe meni nyt kirjoihin, niin kuin se mulla usein sattuu menemään, mikä ärsyttää hyyyyvin monia, niin haluaisin kysyä sinulta, että satutko tietämään sellaista ranskalaista runoilija-surrealistia kuin André Breton? :D Surrealismi on nimittäin hyvin lähellä minun sydäntä ja kaikki ne sellaiset "surrealistiset" ajatukset, että kuljetaan yksin kadulla ja sattumanvaraisesti tapaillaan vastaantulijoita, on minusta elämää sykähdyttäviä. Nähdään joka yö unia ja rakastutaan hullulla tavalla. Nähdään maailman pinnan alle siellä kipunoiva ajanhetki! Mutta sitä mitä surrealismi on, en kyllä osaa selittää!
Osittain on vähän romanttista haaveilua tuollaiset surrealistiset pyrkimykset ja ehkä sellaisia runotyttömäisiä myös :P Mutta jotenkin jaksan uskoa niihin, ne on kai sitä minun toivoani, ja olen ajatellut palailla niihin ajatuksiin lukemalla uudelleen Bretonin kirjoja ja toteuttaa elämässä joitain ajatuksia. Näin ajattelin tänään ja huomenna ehkä taas kirjoittaisin toisella tavalla...
Tuttu tunne tuo, ettei oikein omat ehdotukset mene läpi kaveripiirissä. Mutta onneksi tässä ajassa on edes sellainen hyvä puoli, että on tällaista teknologiaa, jonka avulla saattaa löytyä ihmisiä, jotka ymmärtävät!
Ja muistan kyllä jotain puhetta tuosta Musilin kirjasta, ja kyllähän se multa hyllystä löytyy. Koska olen onneton bibliofiili (kaiken materialismin olen pyrkinyt kitkemään itsestäni pois, mutta ihan turha tulla kenenkään ehdottamaan, että mun pitäisi luopua kirjoistani tai – herra siunatkoon – lopettaa niiden osteleminen, koska sehän nyt ei vaan kertakaikkiaan käy) ja mulla on äärimmäisen paha taipumus jättää kirjaston kirjat palauttamatta ajallaan ja keräillä sen tason sakkoja, että pahaa tekee, niin hankin usein lukemista sillä taktiikalla, että kävelen johonkin antikvariaattiin tai kirjakaupan alennusmyyntiin ja ostan jotain edes vähän kiinnostavaa tietämättä välttämättä koko niteestä yhtään mitään ennakolta. Ja tämän muistan kanssa hankkineeni sillä nimenomaisella keinolla (varmaan vähän jotain tekemistä sillä, että Mies vailla ominaisuuksia assosioituu nimensä perusteella välittömästi johonkin niin hienoon kuin Mies vailla menneissyyttä, ihan sama onko kyseisillä teoksilla oikeasti minkäänlaista yhteyttä). Vieläkään en tosin ole saanut siihen tartuttua, mutta kyllä nyt on ihan selvästi korkea aika. Tai siis heti sitten, kun saan taas jostain lukuinnostukseni takaisin, nyt kun kaikki aika menee vaan pääsykoekirjan välttelyyn, eikä jaksa muutenkaan huvittaa oikein mikään. Olen kohta kuukauden päivät yrittänyt lukea yhtä kirjaa silloin, kun ei tarvitse lukea pääsykokeisiin, enkä taida vieläkään olla siinä edes puolessa välissä. Varmaan lähennellään jotain henkilökohtaisia ennätysrajojani siinä, miten kauan yhden vaivaisen (mielenkiintoisen!) kirjan lukemiseen voi mennä, varsinkin kun tällä kertaa en edes yritä keskittyä vähintään puolenkymmeneen teokseen samaan aikaan, kuten mulla yleensä on tapana.
André Bretonin nimi kuulostaa etäisesti tutulta, mutta tuotantoonsa en ole vielä päässyt törmäämään. Surrealismi kuitenkin iskee kaikissa muodoissa, joten täytynee laittaa nimi muistiin, tämäkin kun vaatii selvästi tarkempaa tutustumista.
Onnettomalle bibliofiilille:
Luin kerran Parnassosta yhden jutun, jossa toimittaja oli valitsemassa jotain filosofista kirjaa ja halusi ostaa kaikki. Kirjaston kirjat eivät kelvanneet, koska kirjan omistaminen oli toimittajan mukaan "atavistis-erudiittinen nautinto". Painoin noi sanat mieleen. En saanut edes netin avulla kait kovin selkoa noista sivistyssanoista. Mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan - olen samaa mieltä, koska se kuulostaa hienolta ja tolla aina perustelen itselleni, miksi kirjoja pitää hankkia juuri omaksi sinne hyllyyn vähän niin kuin lojumaan vaan. Se on atavistis-erudiittinen nautinto. Onko sulla hajua noista sanoista...?
Tuohon André Bretoniin vaan liittyy nyt etäisesti eräs onneton sattuma: Bretonin kirjoja kustantanut Sammakko-kustannusliike lopetti liikkeensä Helsingissä. Tietysti niitä myydään muuallakin mutta eräänlaisena kanta-asiakkaana ottaa se koville nähdä maalarin sutivan uutta elämää sinne entisen Sammakko-kirjakaupan sisäseiniin, kun nyt kävelen ohi. Viimeksi kävelin muuten siitä ohi tiistaina. Harhailin vähän Helsingissä. Oli tarkoitus mennä Amos Andersonille, mutta se olikin suljettu. Miksei se voi olla kiinni maanantaisin niin kuin kaikki kunnolliset taidemuseot on? Vai onko tiistaikin joku perinteinen "museot on kiinni"- päivä? Menin sitten siihen toiseen taidemuseoon mutta siitä en kauheasti pitänyt. Elokuvateatteri ja popcornin käry ei vaan sovi sen näyttelyn kanssa yhteen. (Jonkin toisen näyttelyn kanssa voivat vaikka sopiakin!)
Harmittavasti Bretonin runoja ei ole tietääkseni suomennettu, vaikka Bretonin oli hyvin paljon runoilija myös.
Surrealistisesta manifestista ehkä kannattaa aloittaa! Se ei ole kauhean pitkä ja muutenkin minusta leppoisin. Muita suomennettuja teoksia ovat Nadja ja Hullu rakkaus. Siksi aloin edellisessäkin viestissä selittää "rakastumisesta hullulla tavalla". Mutta ah, kun hullu rakkaus päättyykin niin hullusti! Tai paremminkin erittäin surullisesti :`(
Vaikka luin sen Mies vailla ominaisuuksia, en osaa kunnolla selittää sitä nimeä. Siinä kirjassa "ominaisuus" on ihan oma käsitteensä niin kuin moni muukin asia. Se mies, jolla niitä ominaisuuksia ei ole, on nimeltään Ulrich, se selviää heti kirjan alussa. Mutta kyllä Ulrichista kuoriutuu esiin aika hienoja piirteitä ja hän on älykäs, että siinä mielessä hänestä ei ominaisuuksia puutu. Ehkä se ominaisuuksien puute näkyy eräänlaisena aloitekyvyttömyytenä, joka leimaa kirjaa aika vahvasti koko ajan. Mitään ei saada ikinä aikaiseksi ja siinä mielessä kaikki ovat omaisuuksia vailla. Todellinen omaisuus on vasta ominaisuus, joka on pantu käytäntöön.
Kirjassa on muuten kans sattumalta sen niminen hahmo kuin Walter, joka ei mitenkään liity tuohon mun nimimerkkiin sitten, jos lukiessasi satut huomaamaan yhteyden. Oikeastaan ihmisenä olen aika vastapäinen kuin Walter paitsi että kaimoja ollaan melkein. Yksöisveellä mun nimi kirjoitetaan oikeasti. Kun Walter on muusikko, niin mä en osaa soittaa mitään. Musiikki on kyllä kaunista.
Etkö luekaan pääsykoekirjoja? Mikä se kirja on, jota luet nyt? :D Ei toi nyt paha ole, jos kirja etenee vähän hitaanlaisesti. Menihän mullakin tohon, no, yli puoli vuotta... Eli saattoi mennä viikkoja, etten lukenut sitä yhtään. Tai luin jotain muuta. Mä luen nyt parhaillaan teoreettisen filosofian pääsykoekirjaa Helsingin yliopistoon.
Haha, nyt tiedänkin, millä sanoilla perustelen äidille sen, kun seuraavan kerran saavun kirjakassin kanssa kotiin, ja se miettii, että eikö rahojaan voisi käyttää "paremminkin" (mikä muka voi olla parempi käyttötarkoitus, kysyn vaan). En tosin ole ihan varma, aukeaako tuo merkitys minullekaan oikein, mutta ainakin se kuulostaa hienolta.
Sammakon sulkeutuminen on mennyt minulta ohi, vaikka mielelläni olenkin viettänyt siellä ikuisuuksia aina, kun olen elokuva-arkistomatkallani kulkenut siitä ohi. Ihan niin kuin Helsingissä muka muutenkaan olisi liikaa kunnollisia kirjakauppoja. :( Kummallinen kiinniolopäivä kyllä tuo tiistai. Mutta hyvä tietää, itsekin kun pitäisi tehdä sinne retki art decoa ihailemaan (tosin olen ihan surkea museoissakäyjä. Koko ajan on kaikkea kiinnostavaa jossain, mutta ihan liian harvoin tajuan vaivautua ajoissa paikalle. Eniten ärsyttää, kun pari vuotta sitten myöskin Amos Andersonissa oli M.C. Escheriä, enkä muistanut hilata itseäni katsomaan), niin tietää ainakin, minä päivänä ei kannata mennä. Ja jos meinaat Tennispalatsin taidemuseota, niin se on kyllä aika epäinspiroiva paikka, popcorn ja taide eivät useimmiten todellakaan sovi yhteen (pätee myöskin seitsemänteen taiteeseen eli elokuvaan).
Mies vailla ominaisuuksia alkaa kyllä koko ajan vaikuttaa kiinnostavammalta. Tule jo takaisin lukuinspiraatio, tarvitsen kirjoja!
Pääsykokeisiin siis toki yritän lukea, mutta vähän heikolta näyttää, kun vähintään puolet ajasta mennee itsensä psyykkaamiseen ja siihen, että yrittää vaientaa kaikki kielteiset ajatuksensa. Päässä vain pyörii kaikkea ihan muuta kuin sitä aihetta, jota pitäisi lukea, ja ahdistaa isän tilanne ja matalat sisäänpääsyprosentit tuonne kouluun, eli toisin sanoen tässä on nyt pientä keskittymisongelmaa. Olen jopa miettinyt, että pitäisikö vain yrittää sittenkin päästä nyt varavaihtoehtopaikkaani ja hakea ensi vuonna taas valtiotieteelliseen...
Tässä sivutoimena yritän A.W. Yrjänän Päiväkirjaa lukea (olen ilmeisesti tehnyt jonkun aikamatkan vuoteen 2005, kun CMX-fanittelu näkyy taas menevän samalla tavalla yli, enkä ole kuukauteen edes kuunnellut muuta musiikkia). Mikään ei voisi kiinnostaa mua tällä hetkellä enempää kuin juuri AWY:n päiväkirja, mutta omat fiilikset yhdistettynä sen raskauteen ehkä tekevät siitä niin hidasta. Toisaalta ihanan lohduttavaa lukea, kun mies, joka on tietämättään antanut mulle niin paljon (ehkä jopa enemmän kuin Morrissey, ja se on todella paljon se), on välillä ihan yhtä hukassa minäkin ja miten jotkut niistä jutuista voisivat ihan yhtä hyvin olla suoria lainauksia tästä blogista (jos osaisin kirjoittaa niin hyvin tai olisin puoliksikaan yhtä lukenut). Mutta toisaalta se on myös kamalinta nähdä omat ajatuksensa jonkun toisen kirjoittamina ja tajuta, kuinka itseeni käpertyneeltä ja jotenkin vähän säälittävältä minäkin ehkä vaikutan. Mutta silti tuntuu aina hyvältä huomata, että omat ihailunkohteet paljastuvatkin ihan yhtä haavoittuvaisiksi ja vähintään yhtä ahdistuneiksi kuin itse olen (...Morrisseyn omaelämäkertaa odotellessa), se luo jotain kummallista toivoa. Kun nyt vaan pystyisi hetkenkään keskittymään johonkin muuhun kuin surkeiden tulevaisuuskuvauksien miettimiseen, niin voisi lukeakin kunnolla.
Ja oi, teoreettinen filosofia! Nyt jos joskus olen kateellinen, miksi minulla ei ole tuota uskallusta? Tai miksi olen koskaan kuunnellut liikaa isääni tai sukulaisiani, jotka eivät ymmärrä tällaisista jutuista mitään, ja tyytynyt ajattelemaan, ettei filosofia muka kannatta (vaikka sehän nyt juuri on kaikkein kannattavinta!) siitäkään huolimatta, että se nyt vaan sattuu kiinnostamaan minua enemmän kuin mikään? No, ehkäpä päädyn nyt itsekin humanistiseen, niin voin edes sivuaineena tyydyttää metafysiikankaipuutani... Mutta onnea sulle lukuihin, toivottavasti menee paremmin kuin tämä minun sekoiluni!
En tiennytkään, että Sammakko-kirjakauppa meni kiinni, sääli. Ja loppuunmyynti meni minulla sivu suun :( Itsekin tunnustaudun bibliofiiliksi ja siinä määrin, että yhdistettynä ylijärjestelmälliseen luonteeseni olen alkanut pitää kirjaa siitä mitä hyllylläni on. Hankin tätä tarkoitusta varten BookHunter nimisen ohjelman (sen voi lataa ilmaiseksi mac-koneille). Alun perin kokeilin librarything-nettipalvelua, mikä oli ihan hauska — se näyttää erilaista statistiikkaa ja vertailee sinun "kirjastoa" muiden kokoelmiin ja näyttää kellä on eniten samanlaisia kirjoja kuin sinulla :) Vaihdoin kuitenkin BookHunteriin, koska siinä on helpompaa järjestellä kirjoja eri luokkiin ja ulkoasukin on selkeämpi.
Kiitos muuten Walter tosta "atavistis-erudiittinen nautinto" -lausahduksesta :D Atavism-sanaa en ennestään tunne, piti ihan tarkistaa. Itse tulkitsisin sen näin: esi-isiltä peritty oppineiden nautinto.
Helsingin Taidemuseon tilat ovat kieltämättä vähemmän otollisia näyttelytiloja, mutta kaikista Helsingin museoista käyn siellä varmaan eniten. Heillä on mielestäni aika ajoin todella kiinnostavia näyttelyjä. 2009 oli mielestäni paras vuosi: ensin esitettiin surrealismia (Reneé Magritte on ehdottomasti lempparini) ja sitten tuotiin teoksia Tretjakovin galleriasta — "Kauneuden pauloissa" oli mukavan tunnelmallinen näyttely.
Anteeksi, että näin änkesin tähän keskusteluun... Pitänee jatkaa itsekin pääsykokeisiin lukua.
Kiitos, kiitos X :D rohkeudesta en ole kuitenkaan niin varma, sillä tuskin menen lukemaan filosofiaa kuin sivuaineena. Tämä mun lukeminen on ollut tässä vähän ajanvietteellistä harrastusta vaan. Pääasiassa olen päättänyt ensin katsoa mitä matematiikka yliopistossa on. Sinne ei tarvii "onneks" lukea, jos kirjoitukset menee riittävän hyvin.
Etkä mitään änkeemistä tehnyt Nepal kun tästähän tulee kunnon korkeakulttuurifoorumi tällä tavalla :D
Mäkin rakastan Magrittea, mutta en tiennyt silloin käydä siellä näyttelyssä. Sen sijaan Escherin näyttelyssä kävin :D Ja minulla on muutama kirja, joissa on hänen töitään.
Lisäksi tuttua on tuo kirjojen järjestelminen. Mä ite käytin vaan ihan perus open officen tietokantaohjelmaa mutta noi on kyllä varmaan kätevämpiä :D
Lähetä kommentti